Motivaatio nollassa - mikä neuvoksi?

Tarkoitus oli tulla tekemään rästiin jääneitä koulujuttuja, mutta yllättäen oon täällä taas. Ei taida jäädä kenellekkään epäselväksi, kuinka korkealla opiskelumotivaatio just nyt on....Ei sillä, en oo koskaan ollut erityisen kiinnostunut opiskelusta, mutta tähän asti oon saanut lähes aina ne pakolliset kouluhommat ja palautettavat tehtävät hoidettua ajoissa. Kuvittelin pystyväni samaan nyt amk:ssakin, mutta surukseni sain huomata että ei onnistu. Viime aikoina oon huomannut jotain muutakin; koko sosiaaliala ei taidakkaan olla mua varten. Mietin aluksi, että tulisinko avautumaan asiasta tänne lainkaan, mutta koska mieli niin teki ja oon tästä asiasta niin varma, täältä pesee. 

Alkusyksy meni ihan kivasti, kaikki oli uutta ja oli siistiä saada tutustua uusiin tyyppeihin ja uuteen kouluun. Nyt kun se "alkuhuuma" on laantunut, on saanut huomata, että ei tää niin kivaa ookkaan. Koulupäivät on pitkiä ja raskaita, istutaan paljon vain auditoriossa kuuntelemassa milloin mitäkin luentoja ja infoja, ja ne tutoriaali-istunnot mistä meitä aloittavia alunperin peloteltiin, ovat osoittautuneet mun viikon lempparitunneiksi koulussa. Ja nekään ei mitään helppoja ja kivuttomia ole, vaan vaativat oikeasti hirveästi pohdiskelua (aivojen pitäis raksuttaa ihan täysillä vaikka istunnot ajoittuu klo 8-10 välille). Vaikka koulu onkin alkanut tuntumaan tympeältä, oon yleensä saanut itseni ylös sängystä ja kouluun. Tämä siksi, että se on jo alkanut tuntua rutiinilta. Näin syyslomalla rytmi kuitenkin luonnollisesti katosi, aamut venähti siihen 9-10, nautin kunnon aamutreeneistä salilla, liikuin muutenkin paljon ja etenkin loppulomasta illatkin alkoivat venyä. Nyt kun rytmikin on kadoksissa, kouluunmeno tuntuu entistä vaikeammalta. Lisäksi salitreenien ja muutenkin liikkumisen myötä oon tajunnut jotain, minkä oikeastaan tajusin jo viime keväänä mutta silti liian myöhään. Tämä on sitä, mitä oikeasti voisin haluta tehdä työkseni. Nyt harmittaa, että sitä motivaatiota yleisurheiluun ei löytynyt enää yläasteiässä, hyvällä tuurilla ja kovalla treenillä saattaisin tehdä sitä työkseni nykyisin. Ois vaan pitänyt kuunnella vanhempia ja jaksaa harrastaa. Silloin vaan tuntui olevan miljoona tärkeämpää asiaa. 

Vaikka tuo yleisurheiluaika oli ja meni, rakkaus liikuntaan ei ole kadonnut minnekkään. Yritin hakea viime keväänä useampaan liikunta-alan opiskelupaikkaan, mutta mihinkään niistä en päässyt. Myönnettäköön, että osittain laiskuuttani pääsykoeaineistot jäi yliopistoon lukematta, mutta Kuortaneen pääsykokeisiin satsasin ja tein parhaani. Se ei sitten kuitenkaan riittänyt, vaikka jo hetken luulin niin. Oikeastaan en saisi valittaa, laitoin nimittäin sosiaalialan ykkösvaihtoehdoksi ja pitäisi olla superonnellinen, että pääsin just siihen kouluun ja sille alalle, minne halusin. Aluksi olinkin ihan innoissani, mutta kuten sanoin, alkuhuuma meni ohi ja siinä samalla innostus opiskeluun. 

Yksi iso syy siihen, että alanvaihto kuulostaisi mun korvaan nyt niin hyvältä, tulee tässä; vaikka saisin saatettua opiskelut kunnialla loppuun, en usko että viihtyisin sosionomin työssä. Mietittiin tässä kaverin kanssa viime viikolla, miten kirjaimellisesti surkeaa työtä se ois. Oli se työ sitten lastensuojelussa, mielenterveys- ja päihdetyössä jne, vastaan tulisi niin paljon kurjuutta, etten tiedä kestäisinkö. Toki niitä hyviäkin asioita ja onnistumisia tulisi taatusti vastaan, mutta silti. Nostan hattua ja korkealle niille, jotka sosionomin työhön pystyy. Minä en nimittäin taida pystyä. Mietin aikaisemmin, että koska on hirveän tunteellinen ja empaattinen, sopisin varmaan hyvin sosionomin ammattiin. Tarkemmin ajatellen, siitä taitaa olla myös hirveästi haittaa. En mä voi asiakkaan ollessa läsnä alkaa pillittämään, että voi kauhea mitä oot joutunut kestämään. Pitäisi vain pysyä itse tyynenä. Lisäksi, meidän tutoropettajan sanoin, sosionomin pitää pystyä kestämään keskeneräisyyttä ja sitä, että välillä tulee takapakkia. Ja keskeneräisyys ja epäselvyys on just sitä mitä inhoan. Mulla on lyhyt pinna, ja keskeneräiset asiat saa mut vain ärsyyntymään ja stressaantumaan. Ehkä olisi asiakkaidenkin kannalta parempi, että tällaista työntekijää ei tulisi vastaan...:D 

Se, mitä aion asialle tehdä, ei oo vielä ihan selvillä. En voi sanoa, että aika näyttää, koska motivaatio on oikeasti niiiiin nollassa, että tahtoisin tehdä asialle jotain heti. Yritän etsiä personal trainer-koulutuksia, päästä oppisopimuksella kouluttautumaan jos se on edes mahdollista tms, jotta saisin edes jotain koulutusta ja pystyisin vielä asumaan Jonin kanssa. Sillä jos tuon amk:n lopetan, niin sehän tietää samalla korkeakoulun mukaisen opintotuen menettämistä. Hyi kamala.... Keväällä yritän luultavasti hakea sitten uudelleen, juurikin jonnekkin liikunta-alan paikkaan. Mikään ei ole kuitenkaan vielä varmaa, mieli saattaa muuttua (mikä on kyllä erittäin epätodennäköistä) ja koska oon niin arka tekemään isoja muutoksia, voi käydä niinkin, että sinnittelen väkisin koulussa, joka ei edes kiinnosta. Se tuntuis kuitenkin tyhmältä, koska samalla veisin paikkaa joltain oikeasti alalle haluavalta. Äh, pää on nyt niin sekaisin että pakko lähteä ulkoilemaan ja samalla lenkittämään Rockya, kun nyt täällä kotona olen. Niin ja mikäli tiedätte oppisopimuksella liikunta-alalle kouluttautumisesta, niin infota saa! Kiitti ja kuitti. :-)