Astu ulos kuplasta

Luin pari päivää sitten tämän artikkelin. Maaret Kallion teksti osui ja upposi. Pystyin tunnistamaan itseni ja niin monta muuta tästä kuvauksesta, jonka mukaan me ihmiset elämme kukin omassa kuplassamme. Ajatusmaailma on tyyppiä "minä minä minä"; "minun totuuteni on ainoa oikea". Tunnistin monta ihmistä erityisesti Kallion kuvaamasta "Suomi-kuplasta". Ai että miten monta kertaa olenkaan hammasta purren ja pään sisällä kiehuen kuunnellut kitinöitä yhdestä sun toisesta Suomen valtiota koskevasta epäkohdasta,

 Haluatteko kuulla mun omia lemppareita? Miten olisi VR? "VR= Venaa rauhassa", "Ei yllätä että ollaan taas kaks tuntia myöhässä aikataulusta", "Mitä varten junilla on aikataulut jos niihin ei voi luottaa!?" Joo kyllä, ihmisillä voi olla oikeasti kauhea kiire, mutta suurin osa näistä ihmisistä on todennäköisesti ollut matkustamassa valtion raiteilla kotiin tai kaverille viikonlopun viettoon. Siis jos totta puhutaan, kyse ei oo ollut elämästä ja kuolemasta, vaan mukavuudenhalusta ja sietokyvystä. 

Sitten on nämä sote-alan, lapsilisän, vanhustenhoidon yms yms saralla tehdyt leikkaukset. Kun raha ei riitä, jostain pitää säästää. Totta on, että kansanedustajien torkkupeitot olisi voitu jättää hankkimatta ja tehdä sillä rahalla jotain Suomen kansaa hyödyttävää. Siltikin, se raha tuskin olisi pelastanut näiltä jo tehdyiltä leikkauksilta. Totuus vaan on, että kun rahaa ei ole, jostain kohtaa pitää kukkaronnyörejä kiristää. On tehtävä päätöksiä, jotka eivät kaikkia miellytä, ja kyllähän ne tuntuvat omaankin korvaan välillä aika mielettömiltä. 

Omassa lähiympäristössä ehkä yleisin valituksen kohde on ollut opintotuki. Viime syksy oli itsellä ihan täyttä tuskaa, kun sai laskea joka pennin ja siltikin rahat oli loppu jo kuun puolivälissä. Joistakin asioista kun ei halunnut luopua sitten millään. Halusin ja haluan edelleen syödä terveellisesti (=kalliisti), käydä salilla treenaamassa kotona treenaamisen sijaan, ja välillä on ihan kiva käydä vaikka kahvilla kaverin kanssa. Perunapussilla, jauhelihalla ja mummun punajuurilla pärjäisi, mutta kun en tykkää syödä samaa ruokaa monena päivänä peräkkäin. Kaurapuuro olisi halpaa ja terveellistä, mutta pelkiltään siihen tylsistyy. Kotona treenaamalla vois saada samoja tuloksia, mutta tykkään harjoitella painojen kanssa mieluummin. Plus talvisaikaan on mukavampi treenata lämpimässä sisätiloissa kuin kylmässä autotallissa tai ahtaassa huoneessa. 

Mitä nyt tässä sitten yritän sanoa? Mulla särähti korvaan (tai siis silmään, hehe) se suomalaisten (tai liekö muidenkin maailman ihmisten) tyytymättömyys. Kansa etsii vikoja, eikä mikään jää huomaamatta. Kun lunta sataa maaliskuussa, kitistään ja toivotaan kevättä. Kun sitten lämpötila nousee ja lumi sulaessaan muuttuu sohjoksi, on ällöttävän märkää, kengät kastuu, on masentava ilma etc. Pieni ihminen ei näe omaa napaa pidemmälle. Tärkeintä on, että mulla on hyvä olla. 

Tottakai jokainen voi tavoitella onnellisuutta, mutta valitettavasti olo ei parane ainakaan valittamalla. Sen oon (entisenä) pessimistinä huomannut. Paha olo ja tyytymättömyys tarttuu, senkin oon huomannut, Kliseistä ehkä, mutta meillä Suomessa on asiat oikeasti sen verran hyvin, että joskus voisi miettiä kahdesti - tai mieluummin vaikka viidesti - ennenkuin päästää suustaan jotain negatiivista. Tunteista ei tarvitse vaieta, mutta hyvät ihmiset - opetellaan pliis sanomaan useammin kiitos ja olemaan kiitollisia siitä, mitä meillä jo on. Mä en ole matkustellut paljoa, oon nyt vasta ensimmäistä kertaa Euroopan ulkopuolella, mutta tässäkin ajassa vastaan on tullut monta asiaa, jotka Suomessa on paremmin kuin täällä.

Vaikka Suomessakin on vielä kodittomia, siellä vastaan ei ole tullut vilkkaan tien varressa lumihangessa nukkuvaa, viemärikaivon päällä makoillen lämpöä hakevaa koditonta. Suomessa saat opiskella korkeakoulussa ilmaiseksi ilman lukukausimaksuja, ja saatat saada vielä yhteensä muutaman sata euroa opinto- ja asumistukea. Torontossa vuoden korkeakouluopiskelu maksaa kuulemma semmoiset 7000 dollaria, ja jokainen opiskelija on töissä yhdessä tai useammassa paikassa opintojensa ohella. Täällä ihmiset pitävät parin kilsan matkaa liian pitkänä kävelten kulkemiseen, joten autoilla ja julkisilla kuljetaan tiuhaan - ympäristö saastuu. 

Joka valtiolla on ihan varmasti omat plussansa ja miinuksensa. Täällä Torontossa oon kuitenkin rakastunut erityisesti yhteen asiaan: ihmisellä on luonnostaan halu auttaa ja olla ystävällinen. Ihmisiä on joka lähtöön ja toki täälläkin on tullut vastaan töykeästi käyttäytyviä ihmisiä, mutta yleiskuva ihmisistä on avoin ja ystävällinen. Kun iäkäs nainen poistuu bussista rollaattorin kanssa, lauma pysäkillä jonottavia ihmisiä tarjoaa kättään ja auttaa tämän ulos autosta. Kun katutaiteilija niiskuttaa, ohikulkija pysähtyy tarjoamaan nenäliinaa. Kun nuori poika pudottaa bussissa kolikon, ympärillä istuvat ryhtyvät etsimään. Kun töissä autan syöttämään jonkun asukkaista, saat aidon, lämpimän kiitoksen. Kun tänään kävelin salilla treenaamaan, sain kehuja paidastani ventovieraalta ihmiseltä. Inhottavaa sanoa, mutta omassa kotimaassa en tosiaan ollut tottunut tällaiseen. Kertokaa, jos vaikuttaa siltä, että oon vaan asunut väärässä paikassa. 

Joka tapauksessa, oon lyhyessä ajassa oppinut kullanarvoisia asioita elämästä. Ihmisiin tutustuminen on rikkautta ja suotavaa. Pienet sanat ja teot voivat pelastaa päivän. Hymy ja aitous ovat parempaa kuin sarkasmi ja negatiivinen ajattelu. Nää on asioita, jotka oon kyllä tiennyt, mutta jotka vasta täällä ovat tulleet osaksi mua. Vaikka ei olla vielä nähty paljoa Torontoa, rakastan tätä paikkaa jo. Jos en olisi tänne uskaltautunut lähteä, katuisin. Ja vitsit mitä olisin menettänyt. Vinkkinä ihmiset; jos teillä vaan on mahdollisuus astua kuplastanne toisen maan kamaralle, viettää aikaa ja nähdä elämää siellä, tehkää se. Tää on ollut tähänastisen elämäni parhain päätös.