Mikä musta tulee isona?

Välillä sitä tuskastuu itseensä ja omaan päättämättömyyteensä. Miksen mä voi kuulua niihin onnekkaisiin, jotka jo vaahtosammuttimen kokoisina tietää, mitä heistä tulee isona ja joilla se sama unelma ja motivaatio säilyy aikuiseksi saakka?

Mulla se unelma-ammatti ja tulevaisuuden näkymät on vaihdelleet melkoisesti. Ala-asteen alkupuolella toiveammatti oli eläinlääkäri, niinkuin isosiskolla ja varmaan joka toisella sen ikäisellä. Varteenotettava vaihtoehto oli myös eläintenhoitaja, ja mieluustihan mä vieläkin hoitelisin eläimiä työkseni. :D Se, miten hyvin sillä palkalla pärjäisi ja kuinka hyvä työllisyystilanne tuolla alalla on täällä päin, onkin jo toinen juttu...Tuo eläinlääkäri-haave hävisi sitten iän myötä, kun sisäistin kammoavani verta ja kaikenlaisia haavoja sun muita. Varmaan ihan hyvä siis että en hakeutunut alalle!

No, sitten joskus alakoulun lopulla - yläasteen alussa alkoi mielessä kyteä ajatus poliisin ammatista. Mietin vakavissani hakevani poliisiammattikorkeaan ja ryhtyväni sitten isompana liikenne- tai koirapoliisiksi. Teoriassa niin siistiä edelleen, mutta nykyään lähinnä huvittaa ajatus tämmösestä arkajalasta poliisin duunissa. Joten, ehkä hyvä että tämäkin suunnitelma kariutui ennen kuin ehdin hakea kyseiseen koulutukseen. :D

Yläkoulun lopulla en tiennyt yhtään mille alalle hakeutua, joten valitsin täkäläisen lukion. Tämän jälkeen se ammatinvalintarumba vasta tosissaan alkoi. Mielessä pyöri sellaisia ammattinimikkeitä kuin kosmetologi, matkaopas, sosionomi, liikunnanohjaaja, liikunnanopettaja, kondiittori (miks mua huvittaa nuo viimeisimmät ammattinimikkeet peräkkäin?:D) ja jopa näyttelijän ura. Kun haku sitten läheni lukion loppupuolella, pistin paperit Kokkolaan sosiaalialalle, Jyväskylään matkailu- ja liikunta-alalle, sekä myös ammattikouluihin, joista olisin valmistunut juurikin kosmetologiksi tai leipuri-kondiittoriksi. Näihin perusasteen tutkintoihin olisin päässyt sisään, mutta harkinnan jälkeen päädyin kuitenkin sosiaalialalle.

Tiedän, että tää ala ei ole mulle se kaikista omin ja lähimpänä sydäntä. Rehellisesti paljon mieluummin ansaitsisin elantoni näyttelemällä, koristelemalla söpöjä kuppikakkuja ja vaikkapa personal trainerina jollain kuntosalilla. Niin siis ainakin teoriassa. Totuushan kuitenkin on, että mistään alasta ei vaan voi saada realistista kuvaa, ennen kuin on tutustunut sen alan työhön ihan käytännössä ja kauemmin aikaa. Joten en siis voi vieläkään tietää, onko tämä sosionomin pesti sittenkään yhtään sen vähemmän mulle sopiva kuin vaikkapa haaveilemani liikunnanohjaajan työ. Sen näkee sitten työelämässä ja tulevissa harjoitteluissa. Ainakin viime kevään ensimmäisen harjoittelun perusteella voin sanoa, että ainakin nautin lasten kanssa olemisesta, joten ihan hakoteillä en ole.

Mun oli pakko koota tällainen postaus selvittääkseni omia ajatuksiani. Tällä hetkellä ajatukset tän koulutuksen suhteen on vain niin ristiriitaiset ja lähestyvä koulun alku vain ahdistaa ja ketuttaa suunnattomasti. Onneksi nuoriahan tässä vielä ollaan, ja opiskella ehtii vaikka koko ikänsä (tosi houkuttelevalta kuulostaa joo..). Sitäpaitsi vaikken enää muulle alalle hakeutuisikaan, on helpottavaa, että mun muut kiinnostuksen kohteet voi pitää harrastuksina vaikka lopun elämää. :) Millaisia lapsuuden haaveammatteja teillä on ollut, ja onko ne säilyneet näihin päiviin saakka? Tuskaileeko muutkin ammatinvalintakysymysten kanssa? :D