Kun sisäinen heppatyttö heräsi henkiin.

Olipa kerran viikonloppu, jolloin heppatyttö Sanna ja ex-heppatyttö Essi päättivät lähteä Sannan kotikonnuille viikonlopun viettoon. Edessä oli missio nimeltä ratsastustunti, parhaan ystävän ohjeistamana.

Kävin jo aiemmin syksyllä Sannan kanssa hevostelemassa, mutta tuo kerta ei sujunut ihan yhtä ongelmattomasti. Hiukan siis jännitti, kun oli taas aika nousta hepan selkään, mutta turhaan! Ensimmäiset kymmenen minuuttia näytin kyllä varmasti lähinnä kauhistuneelta, mutta nopeasti suomenhevosen jolkotteluun tottui ja rentoutui. Ymmärrän kyllä täysin että tuota lajia käytetään myös terapiamuotona!

Vitsit miten mä nautin. Muistui taas mieleen, miks sitä silloin pikkuisena vinkui päästä tunnille kerta toisensa jälkeen. Mutta täytyy kyllä myöntää, että tällä mun "yksityistunnilla" opin paljon enemmän kuin millään yksittäisellä ratsastustunnilla koskaan, kiitos hyvän open ja ihanan Turon. :)

Sannan koutsaamana ratsastamisen jälkeen lähdettiin vielä lumisateessa käymään pikku maastolenkki kakspäällä. Takasin päästyä olo oli jotenkin ihmeen levollinen, on se aika ihmeellistä mitä tuo eläin + luonto -kombo saa aikaan. Täytyy ehdottomasti päästä taas pian uudestaan hevostelemaan!

Vihdoinkin kotona.

Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa. Ihanaa kun elämä alkaa jokseenkin järjestyä vaikka tuhat ja sata juttua onkin jatkuvasti työn alla. Tällä hetkellä mieli on tuosta harmaasta ilmasta huolimatta aurinkoinen ja elämä tuntuu mahtavalta! On tässä kyllä semmoisessa vuoristoradassa jo hetki matkattu että huh huh. Kiirettä, hoidettavia asioita ja edellämainituista johtuvaa stressiä, ja tästä kaikesta hässäkästä syntynyttä äksyilyä ja pahaa tuulta. Täytyy kyllä sanoa, että hyvä seura saa niin paljon aikaan. Kun vieressä on ollut joku hyväntuulinen, joka hokee ettei kaikkea tarvitse ottaa niin vakavasti, niin oon yleensä ottanut neuvosta vaarin ennemmin tai myöhemmin. Elämäähän tää kaikki on, vaikka välillä tekis mieli hakata päätä seinään, viskoa tavaroita ympäri kämppää tai itkeä itsensä uneen. :D

Elämä maistuu huomattavasti paremmalta nyt senkin takia, että päästiin meidän rotanloukusta veks ja uuteen kämppään. Jos joku paikka tuntuu vain viikon asumisen jälkeen kodilta, niin eikö se oo jo aika hyvin?! Reilu kuukausi meni tuskaillessa, enkä oikein tiennyt missä se koti on. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että ollaan viimein löydetty kotoisa koti, josta ei ihan heti olla lähdössä. Viime lauantain muuttoprosessin jälkeen poksautettiin kuohari uuden asunnon kunniaksi, ja voi että me oltiin onnessamme. <3

Viikossa ollaan saatu kämpästä aika kivan näköinen, on uusi sohva ja tv-taso, ja pikkuhiljaa kaikki tavarat löytäneet paikoilleen. Nyt voisin kehdata toteuttaa erään lukijan kauan sitten esittämän toiveen asuntopostauksesta, jos kiinnostusta riittää? Voin jo kuvitella itseni ja Sannan leipomassa pipareita ja paketoimassa joululahjoja meidän ihanassa kodissa, ai että voi pieni ihminen olla innoissaan. :D

Tuparit & läksiäiset

Mahtavat tupari-läksiäiset takanapäin! Kyllä kannatti uurastaa, leipoa, suunnitella ja siivota (paitsi tuosta viimeisestä en ollut niin varma kun näin kämpän siivon aamutuimaan..). Väkeä riitti, pääsin treffaamaan joitakin ihania toooosi pitkästä aikaa ja saatiin puolin ja toisin myös uusia tuttavuuksia. Tuli hirveen hyvä mieli, kun niin moni oli vaivautunut paikalle, osa porukasta pitkänkin matkan takaa. :)

Jutustelua, drinkkikokeiluja ja reivausta hyvässä seurassa, tykkäsin! Baarissa reivaus jatku vähän supistuneella porukalla puoli kolmen kieppeille, kunnes saatiin kyyti kotiin. 60 neliön yksiö ja 8 yöpyjää koira mukaanlukien, ei huono! :D

Vielä alkuillasta kamera pysyi mukana, mutta kuten tavallista, loppuillasta kuvien ottaminen taas jäi. Pääasia että saatiin kuitenkin jonkinlaista matskua meidän tupareista, on sitten jotain mitä muistella. :)

#familytime

Eilinen oli siitä harvinainen päivä, että sain viettää sen pitkästä aikaa koko perheen kanssa.

Sisaruskatraan jokainen oli sopivasti paikkakunnalla, joten päätettiin vanhempien työpäivän aikana tehdä jotain kaikki sisarukset yhdessä. Tie vei mökille grillailemaan jäätävässä ulkoilmassa. Sormet ja oikeestaan koko tyttö oli reissun jälkeen syväjäässä, mutta hauskaa oli! Niinkuin sisaruksille jo totesin, oli kyllä tosi harvinaista että oltiin jossain keskenämme ilman porukoita. Harvinaista laatuaikaa siis. :)

Meikäläisellä starttas taas viime sunnuntaina herkkulakko, kun kerkes taas tuo syöpöttely vähän lähteä käsistä...siitä syystä sainkin vierestä kuolaten katsoa siskon grillaamia vaahtokarkkeja, muiden mussuttaessa. Taitaa olla muuten totta sanonta "ihminen haluaa aina sitä mitä ei voi saada." En ees normaalisti tykkää vaahtokarkeista, mut nyt kun ne on kiellettyjä, niin oli kyllä vähän vaikea vastustaa. Puhumattakaan siskon leipasemista muffineista, Haaparannan Candy Worldin irttarihyllyistä ja porukoitten kaapissa kummittelevista suklaakekseistä...Vieroitusoireiden vakavuudesta kertoo myös se, että herkut tulee jo uniin. Voi sitä surkeutta, kun en ehtinytkään välitunnin aikana hakemaan ruokalasta lättyä ennen unesta heräämistä, yhyy! Oho, mutta takaisin asiaan.

Päivä jatkui koko perheen voimin Kokkolassa Pedrinaksessa. Yritin pysyä edes vähän terveellisemmällä linjalla ja valkkasin tikku- tai ristikkoperunoiden sijaan batut, jotka oli kyllä pieni pettymys. Lehtipihvi kyllä maistui, mutta lastenannoksesta ei riittänyt kovin kauaa iloa, hah. :D

Tällaiset päivät antaa kyllä muistutuksen siitä, miten tärkeä ja rakas oma perhe on. Tapahtui mitä hyvänsä, voin luottaa siihen että perhe on aina tukena ja turvana. <3

Elossa.

Pitkästä aikaa täällä. Oon aina välillä havahtunut siihen, kuinka pitkä aika kirjoittelusta taas on, mutta kunnolla mut sai hereille pari päivää sitten saatu ystävän hätääntynyt viesti. Ei, en oo lopettanut enkä lopettamassa bloggaamista vaikka aikaa on vierähtänyt. :) Tää on mulle paitsi mieleistä ajanvietettä, myös jonkinlaista terapiaa. Muut kirjottamisesta nauttivat tietää varmasti mitä tarkoitan. Mutta pidemmittä puheitta, täällä sitä taas ollaan hyvissä voimissa!

Viime kuu kului niin sekavissa merkeissä. Ajatukset oli aivan sekaisin, ja vaikka suurimman osan ajasta istuin vain yksin vanhempieni luona miettien, mitä tässä elämällään tekisi, stressiä ja tekemistä riitti silti. Opettavaista ja jollain tavalla kasvattavaa aikaa. Ja sitä samaa aikaa elellään edelleen. Tää on vielä outoa ja erilaista, mutta kuten sanotaan; kaikkeen tottuu.

Tällä hetkellä elelen ahtaasti mutta muuten mukavasti maailman ihanimman ystävän kanssa. Oon niin kiitollinen että oon löytänyt jonkun, jonka kanssa voin olla niin oma itseni, puhua ihan mistä tahansa ja saada aina tukea ja apua kun sitä tarvin. Plus meillä on aina hauskaa, sama missä ollaan. Viime kuu ois ollut huomattavasti vaikeempi ilman tätä ihanaa tyttöä. Pus sinne. <3

Nyt kun tää hirvittävä rumba on ainakin hetkeksi laantunut, koetan taas keskittyä kirjoittamiseen. Näin lomaillessa sitä aikaa pitäisi riittääkkin, vaikka tulevan viikon suunnitelmat onkin vielä vähän auki. Joka tapauksessa pysykää kuulolla, viimeistään ensi viikolla palaillaan! :-)

Sopivasti onnellinen.

Huh, olipa homma! Oon tässä jo hetken aikaa saanut tuskailla näiden kuvien lisäämisen kanssa, kun käyttöjärjestelmä ei ole suostunut asentamaan Nikonin ohjelmia eikä kuvien siirtämisestä koneelle ole sitten tullut mitään. Mutta vaikka oonkin tämmöinen poropeukalo näitten tietsikkahommien kanssa niin jumankekka, mähän onnistuin! Vieläpä ilman kenenkään apua, hyvä mä! Nämä kuvat siis jo parin viikon takaa.

Nää viimeiset pari viikkoa on kuluneet jollain tapaa vähän sumussa ja sairaan nopeesti. Ajatukset ja mieliala heitelleet laidasta laitaan, mutta silti oon pääosin nauttinut elämästä. Oon nähnyt ihania ystäviä, pitänyt hauskaa opiskelijabileissä ja saanut koulunkin rullaamaan ihan mukavasti. Vaikka joo, edelleenkään en ihan pysy perässä kaikessa meidän koulun toiminnassa, mutta olkoon.

Eilen sain kuitenkin ihan huippuja uutisia kouluun liittyen! Torstaina oltiin saatu s-postia, jossa tiedusteltiin kiinnostuneita henkilöitä tutustuttamaan uusia tansanialaisia vaihto-opiskelijoita Suomeen ja Kokkolaan. Muistin taas miks hakeuduin ylipäätään sosiaalialalle, innostuin hirveesti ja otin samantien yhteyttä kun viestin eilen luin. Ja jes, nyt meikän vastuulla on sitten seuraavan kahden kuukauden aikana tutustua näihin uusiin opiskelijoihin ja viettää aikaa heidän kanssa. Mielessä vilisee jo vaikka mitä ideoita, mutta samalla tietty vähän jänskättää miten tuo enkun puhuminen lähtee sujumaan. Mutta kun se kerta aina ulkomaanreissuillakin muistuu mieleen, niin eiköhän nytkin. :) Uskon että tulee olemaan aivan huippuantoisat ja mielenkiintoiset 2kk, ja toivon että saan solmittua samalla uusia ystävyyssuhteita. :)

Tää lauantai on ollut tähän mennessä aika huippu, ja parempaa on luvassa. Päivä jatkuu laavureissulla porukoiden, pikkusiskon, veljen & Rockyn kanssa, sitten takas kotiin ja illalla viihteelle ihanan Sannan ja kumppaneiden kanssa. Elämä on ihanaa. <3

Elämä on tässä

 https://www.youtube.com/watch?v=e-zHhQWewTo

Morjens. Reilu viikko (okei melkein kaks) taas kulunut viime kirjoituksesta, vaikka oon sen jälkeenkin pari kertaa kirjautunut Bloggeriin ja suunnitellut postauksen aloittamista. Ei vaan ole niin sanotusti ottanut tuulta alleen. Ajatukset on olleet niin sekaisin kaikesta ympärillä pyörineestä hullunmyllystä, keskittyminen ei oo riittänyt ja noh, kuviakaan ei ole tullut pahemmin räpsittyä. Koulu starttas viime viikolla, ja vaikka läsnäoloa vaatineita päiviä kertyikin koko viikolle vain huikeat kaksi kappaletta, palautettavia itsenäisiä tehtäviä ollaan saatu jo ihan kiitettävästi. Niiden kimpussa oon koittanut taistella viimeiset pari päivää, mutta eipä oo keskittyminen ja mielenkiinto riittänyt oikein siihenkään. 

Elellään jännittävää, vierasta, outoa, pelottavaakin aikaa. Samalla kuitenkin mahdollisuuksien aikaa. Tänä syksynä mä aionkin nauttia harrastuksista, viettää enemmän aikaa ystävien kanssa, treenata entistä kovemmin, keskittyä parhaani mukaan opiskeluun, syventää ystävyyttä luokkakavereiden kanssa ja tutustua uusiin, mahtaviin tyyppeihin. Aion elää ja nauttia elämästä.

Olen puhunut.