Sadetta ja aurinkoo

Viime viikon alussa alkanut flunssa sen kun jatkuu. Ei vissiin ainakaan auta tuo myöhään ulkona liikkuminen, ei myöskään puolikuntoisena treenaaminen...nyt on sitten ääni käheänä taas, viime yönä se lähti lähes kokonaan eikä oo vielä palannut. Tänään piti olla tokavika ja vielä spesiaali päivä töissä vapaaehtoisten juhlan muodossa, mutta kun sain vaivalla laitettua itseni tekoripsiä ja kiharoita myöden, niin en sitten saanutkaan jäädä töihin. Tiesti parempi etten jäänyt tartuttamaan ketään, mutta jotenkin oletin että käheä ääni ja vuotava nokka ei estä työntekoa..?! Pitihän sitä sitten käydä näyttäytymässä kuitenkin ulkona, kun kerrankin oli panostettu. Ei vaiskaan, ihan vaan valkosipulia kävin ostamassa siinä toivossa että saisin äänen sillä takas, ja pyörähdin downtownissa hakemassa uudet ripsientaivuttimet rikkoutuneiden tilalle. Näin jälleen jatkoripsettömänä eläessä ripsentaivuttimet on ihan pakollinen tarvike, ja voin kertoa että on ollut aika tuskainen viikko hajonneiden kanssa taistellen. But now - problem solved!

Viime viikko oli aika perfect varsinkin sään puolesta, mutta eilen alkoi taivas käydä pilveen ja tänään on satanut melkein koko päivän, hetken ihan kaatamallakin. Viime viikon onnellisuusmoodikin on kääntynyt täysin vastakohtaiseen, mutta ehkä tästä selvitään. Tämän turhautumisvitutusangstiärtymys-päivän jälkeen toivon että saan käännettyä olotilan positiivisen puolelle mahdollisimman pian, jotta jaksais taas nauttia näistä päivistä täällä. Mutta tavallista elämää se on täälläkin, suruineen ja murheineen. Onneks on musiikki, onneks on nämä upeat näkymät huoneen ikkunasta, onneks on oli lohtusuklaa. <3 

Toronto - tähän mennessä opittua

Heissan! Viikko on ehtinyt jo paremmalle puolelleen, meikäläisen täällä sairastellessa. Luultavasti tuo entisen asunnon aiheuttaman stressin häviäminen antoi nyt sysäyksen tälle kevätflunssalle, mutta nyt ollaan jo paranemaan päin. :)

Oon tässä monen monta kertaa tullut miettineeksi näitä kokemuksia joita oon täällä Torontossa asustellessa keräillyt, ja miettinyt samalla mitä uutta Kanada on opettanut. Mielessä pyöri jo kuukausi-pari sitten postaus aiheesta "mitä Toronto on tähän mennessä opettanut", ja tässä se tulee. (Ps. älkää ottako turhan vakavasti - saattaa sisältää sarkasmia ja liioittelun makua.)

- Parhaan kahvin saa Pohjois-Toronton alueella ihanasta uusiseelantilaisomisteisesta Wisey's-kahvilasta. Koko Toronton alueella mitä oon kahveja ostellut, niin parhaat kahvit keitetään Tim Horton'sissa. Suomalaiseen makuun sopivan mietoa, ei maistu pohjaan palaneelta kuten tuossa lähikadun kahvilassa (jota me Marian ollan silti käytetty eniten...MIKSI?!).

- Yökerhoon lähtiessä oikea pukukoodi naisella olisi vesirajamekko ja kymmenen sentin korot, plus vähintään yhtä pitkät irtoripset. Mä itse tykkään hirveästi laittautua ja valikoida vaatteita, mutta joka kerta kun ollaan lähdetty ulos, oon tuntenut itseni tosi alipukeutuneeksi ja -meikatuksi.

- Small talk asioidessa;
Täällä ei onnistu se suomalaisille ominainen tapa asioida. Tavarat kaupasta koriin, kassalla pukahtamatta ja korkeintaan sanotaan lähtiessä "kiitos hei." Täällä kassatyöntekijä ja ylipäätään henkilökunta kahviloissa, ravintoloissa jne kysyy aina mitä kuuluu, ja vissiin olisi kohteliasta kysyä samaa toiselta. Mä vaan aina unohdan tämän, ja pelkään että mua pidetään outona tai töykeänä, kun en viitsi toiselta kysyä vastavuoroisesti kuulumisia. Tää on musta ihana tapa täällä, tässä esimerkki tältä päivältä; menin flunssainena, ääni käheänä kauppaan, ja myyjä kysyi "How are you?" Vastasin todenmukaisesti että "Well, not so good," ja heti on toinen kysymässä että ootko vilustunut, voivoi jne. Sitten toivotetaan hyvää päivänjatkoa ja mulla nousee hymy kasvoille tästä vieläkin. <3

- Suomen kieli kuulostaa ihmisten korvaan hassulta. Sen huomaa niin metrossa, työpaikalla kuin ravintolassakin. Ihmisten päät kääntyy ja osa arvuuttelee mistä ollaan kotoisin. Tähän mennessä oon ollut jo ainakin puolalainen, unkarilainen ja hmm oisinko ollut venäläinenkin, sekä ulkonäön puolesta eräs vanhempi rouva arvuutteli mua ruotsalaiseksi. Ne jotka ei edes arvaa, hymäilee meidän kielelle ja kysyy suoraan että mitä kieltä tuo oikein on. Kun kävin noutamassa Iiron lentokentällä hänen tänne tullessa ja istuttiin lentokenttäbussissa, eräs nainen istui kauan meidän vieressä ja kysäisi loppumatkasta, että mitä ihmeen kieltä me puhutaan kun hän ei ole koskaan kuullut vastaavaa, vaikka on kielten opettaja. Eli, ilmeisesti tää suomen kieli oikeasti kuulostaa hassulta!

- Toronto on niiin täynnä eri kansallisuuksia, eri kulttuureja ja eri uskontoja. Jopa siinä määrin, että oon luultavasti nähnyt täällä vähemmän kanadalaisia kuin muista maista tulleita. Jotain kertoo sekin, että täällä on Little Italy, Greektown, Little Ethiopia, Little India sekä Chinatown, kassalla tai ravintolassa palvelee todennäköisemmin aasialaistaustainen kuin juuriltaan kanadalainen, ostoksilla käydessä kuulee aina englannin lisäksi jotakin muuta kieltä (tänään venäjää), ja yöelämässä oon jutellut niin Dubaista, Jamaicalta kuin Italiasta kotoisin olevan kanssa. Lisäksi toinen täällä käytetyistä kielistä on ranska, ensimmäisten paikan löytäneiden mukaan. Kaiken kaikkiaan vastaan on tullut väkeä mm. Filippiineiltä, Kiinasta, Virosta, Saksasta, Puolasta, Venäjältä, Jamaicalta, Mexicosta, Texasista...

- Sää voi ainakin alkukeväästä muuttua radikaalisti hetkessä. Vaikka joo, niinhän se voi käydä missä tahansa. Toinen säähän liittyvä fakta on se, että Torontossa tuulee lähes aina, ja voimakkaasti. Syynä tähän suuri Ontariojärvi. Talvella real feel saattaa olla peräti 15 astetta enemmän, juurikin tuulen takia.

- Ruoka on kaupasta ostettuna kallista, ja ihmiset syö paljon ulkona sen sijaan, että tekisivät ruuan itse. Halvimmalla ruokaostokset tekee Walmartista, kodin tarvikkeet ja karkit saa edullisimmin Dollaramasta. Vaatteet sen sijaan on halvempia kuin Suomessa, ainakin jos osaa etsiä oikeista paikoista. Winners ja Marshalls myyvät merkkivaatteita halvalla (nimimerkillä adidaksen lenkkarit 20e ja trikoot 34,99 + verot), tosin en tiiä minkä ihmeen takia ne niin halpoja on. Vanhoja malleja? Valmistusvirheellisiä? Ylijäämätuotteita? Pitääpä kysäistä. Vaate- laukku- ja kenkäostokset tulee muutenkin halvemmaksi täällä. joten jos olet matkaamassa Kanadaan tai Jenkkilän puolelle ja unelmoit Michael Korsin laukusta tai Niken kengistä, osta täältä. Tosin en oo vielä tarkistanut, paljonko hinta on verojen lisäyksen jälkeen, mutta halvemmaksi tulee silti.

- Seuraava pointti liittyykin edelliseen kohtaan. Suomessa kun ostat vaikkapa uuden paidan, jonka hintalapussa lukee esim. 19,95e, maksat siitä 19,95e. Kun Kanadassa ostat paidan, jonka hintalapussa lukee $19,95, tulee tähän hintaan vielä verot päälle, koska täällä ne lasketaan vasta kassalla (MIKSI?!). Hinnaksi tulisi noin $22 tai jotain sinnepäin. Paitsi että, kamun ostaessa täältä kengät, tuli veroja hintaan lisää yli $10. Kannattaakin varmaan tarkistaa, paljonko hinta oisi verojen jälkeen, niin tietää kannattaako ostaa. Luultavasti kyllä, koska edelleen ne vaatteet on täällä kuitenkin halvempia.

- Metrot liikkuu Torontossa vasta aamuyhdeksän jälkeen. Essi, muista tämä. Nimimerkillä eräänä sunnuntaina aivan liian aikaisin töihin lähtenyt. Saimpa hyvän syyn istahtaa Starbucksiin aamukahville. :-)

- TÄÄLLÄ VILISEE ORAVIA. Ja kuinka ollakkaan, täällä vähemmistöoravat ei ole mustia, vaan harmaaruskeita.

- Hyvästä ruuasta ja palvelusta kuuluu ravintolassa antaa tippiä 15%, joka on musta aivan liikaa. En siis oo ihan sopeutunut tähän elämäntyyliin täällä. :D

- Baarissa naiset ei töyti ja kyräile toisiaan, vaan antaa tavallisesti tulla mukaan tanssimaan ja juttelevat vessajonossa. Tämä sama vieraiden naisten ystävällisyys toisiaan kohtaan näkyy myös salilla (viime viikolla juteltiin jonkun kolmen-neljänkympin tienoilla olevan naisen kanssa kevään säästä tämän lähtiessä suihkuun) ja no, oikeestaan missä vaan (smoothiejonossa vieras nuori nainen: "I love your hair.")

- Vaatekaupan työntekijät ovat aina valmiita auttamaan. Ehdit tyyliin ovesta sisälle, kun jo myyjä tulee kyselemään, etsinkö jotain tiettyä ja kehottaa tulemaan pyytämään apua.

- Ihmisillä on hirveä kiire metroon. Vaikka niitä kulkee muutaman minuutin välein. Nyt oon tosin huomannut itsekin syyllistyväni tähän, mutta en vaan voi ymmärtää. MIKSI?! Ei aikataulujen luulis olevan joka kerta niin tiukat, että on pakko ehtiä just tähän metroon joka on juuri sulkemassa ovensa ja on pakko rynnätä portaat alas ja syöksyä kymmenen sentin raosta sisälle just ennen kuin metro lähtee liikkeelle. Tai vaihtoehtoisesti, kun huomaa että metro on ihan täynnä, niin että ihmiset seisoessaan ovat toistensa sylissä tai kyljissä kiinni, niin sinne on silti pakko tunkea ja jäädä puoliksi oven väliin ettei ovet mahdu kiinni. Sitten metrossa toistuu muutaman kerran sama "Please stand clear of the doors", ennenkuin ihmiset tajuaa siirtyä siitä oven välistä jonkun syliin tai liiskautua oven vieressä olevaa lasiseinää vasten. ARGH! :''D

- Julkisilla on ehkä maailman helpointa kulkea. Metrot kulkee pohjoinen-etelä sekä itä-länsi -akselilla, ja aivan Toronton laitamille. Bussilla pääsee kuulemma lähes mihin tahansa päin Torontoa, tosin niiden kulkureitteihin en oo hirveästi perehtynyt, koska ollaan jouduttu työmatkan takia ostamaan joka kuukausi metropassit ja kuljettu näin ollen subwaylla paikasta toiseen.

- Ruokapaikoissa löytyy valinnanvaraa ihan varmasti joka makuun. Italialaisia, kreikkalaisia, intialaisia, kiinalaisia, korealaisia, japanilaisia, meksikolaisia ravintoloita, pihvipaikkoja, sushipaikkoja, elämyksiä hakevalle Wayne Grezky's, CN-towerin ravintola, Toronton Hard Rock Coffee jne...monta sataa vaihtoehtoa, joten ei varmasti loppuis vaihtoehdot vuosiin kesken. Omat lempparit on tähän mennessä olleet Pikku-Italian niin suloinen ravintola Cafe Diplomatico, Greektownin tunnelmallinen Kefi, josta sai ihan törkeen hyvää kreikkalaista salaattia, sekä tietty CN-towerin ravintola, ihan vaan sen elämyksen vuoksi. Ja no, kyllähän sipulirenkaat ja juustokakku (vitsi mikä kombo..:'D) maistu aivan mainiosti. Pakko mainita vielä jälkiruokien mekka, eli Wayne Grezky's, jossa söin tähänastisen elämäni parasta jälkiruokaa; pehmeää, tuoretta, lämmintä suklaacookieta suoraan valurautapannulta, vaniljajäätelön ja suklaakastikkeen kera. Mun pitää ehkä vielä palata tuonne uudestaan ihan vain jälkiruuan takia...

- Loppuun ihan näin yleisesti mainittakoon, että ihmisten ystävällisyys ja kohteliaisuus yllättää edelleen harva se päivä. Ihmiset pitää ovea auki, päästää bussijonossa edelle jos satutaan lähes yhtäaikaa paikalle, saattaa kehua ja alkaa juttelemaan vaikka oisitte täysin vieraita toisillenne, kiittävät usein ja pyytävät anteeksi pienestäkin asiasta.

Huomenna on enää kaksi viikkoa lähtöön, ja tiedän, että mulla jää niin montaa asiaa ikävä täältä. Tahdon kyllä tulla kokemaan Toronton uudelleen joku kesä, jolloin kaupunki on huomattavasti kauniimpi ja vieläkin elävämpi.

Tyypillinen päivä Suomi-kodilla - kurkistus harjoittelijan arkeen

Työpäiviä jäljellä enää neljä! Tai itse asiassa mahdollisesti kolme, sillä flunssa on saanut otteen eikä vaikuta siltä, että se olisi ihan heti jättämässä mua rauhaan. Joka tapauksessa, koska työrupeama Suomi-kodissa on päättymäisillään ihan kohta, olisi korkea aika avata, mitä tähän harjoitteluaikaan on sisältynyt. 

Mulla ei ollut erityisesti odotuksia siitä, mitä työtehtäviin tulee kuulumaan, ja varmaan parempi niin. Olin alusta saakka avoimin mielin, ja kun apua pyydettiin tai jotakin kehotettiin tekemään, tein sen. Toki koulutuksen sallimissa rajoissa. Esimerkiksi asukkaiden vessattaminen tai pesulla käyttäminen ei ole meille luvallista, koska ei sosiaalialan opinnoissa näihin olla perehdytty. Jotkut työyhteisön jäsenet tätä ihmettelivät, ja ymmärrän kyllä, sillä täällä nuo työntekijät ovat varsinaisia monitoimiosaajia. Sama henkilö työskentelee sekä kotihoidossa että keittiöllä siivoamassa, fysioterapeutti käyttää kuntoutuksen ohella asukkaita vessassa. 

Koulutuksen sallimissa rajoissa ollaan kuitenkin mekin tehty kaikenlaista. Pääasiassa normaalit aamuvuorot ovat kuluneet näin; 

Heti töihin tultua - puoli yhdeksän aikaan - autetaan asukkaat tv-huoneesta aamupalalle. Tarvittaessa jäädään syöttämään, ja yleensä mä oon hyökännyt avustamaan ihanaa mummoa, jonka englannin kielen taito on kovin heikko. Voitelen leivän ja halkaisen sen, jotta se pysyy helpommin kädessä, haen kahvin, autan juomaan...Samalla jutustellaan viime päivien tapahtumista, alkavan päivän ohjelmasta jne. Aamupalan jälkeen viedään liikkumisessa apua tarvitsevat asukkaat takaisin tv-huoneeseen, laitetaan mielekästä ohjelmaa ja odotellaan aamun jumppatuokiota, joka alkaa kymmeneltä. Osa asukkaista palaa aamiaisen jälkeen huoneisiinsa, joten käydään muistuttamassa aamujumpasta ynnä muusta pian alkavasta ohjelmasta. Täytyykin tähän väliin kehaista, että noita aktiviteetteja täällä riittää!

Aamujumpan pitää joko fysioterapeuttimme Maria tai yksi asukkaistamme - joka toimii samalla myös vapaaehtoisena. Tämä yli 90-vuotias vetreä Suomi-kodin asukki kannustaa muita seuraamaan ja tekemään perässä, ja me opiskelijat osallistumme usein myös aamujumppaan avustaen asukkaita tarvittaessa. Kuntoilutuokio kestää reilut puolisen tuntia, ja pian sen jälkeen jaetaan ensimmäinen välipala - nourishment. Tarjolla kahvia, mehua ja pikkuleipiä, erikoisruokavaliota noudattaville esim. hedelmäsosetta. Autan usein välipalan jakajaa tarjoilemaan, ja syöttämään jonkun apua tarvitsevista. Tästä lounaaseen saakka useimmiten jututamme asukkaita ja vietämme one-to-one -aikaa. Lounaalla olemme sitten uudelleen auttamassa hakien asukkaita syömään ja syöttäen. 

Tämä edellämainittu one-to-one tarkoittaa kahdenkeskistä, tavoitteellista kanssakäymistä, joka voi olla esimerkiksi keskustelua, pelaamista, lukemista, muistelua, yhdessä kävelyä tai vaikka vaan kädestä pitämistä. Näiden tuokioiden avulla oon itse parhaiten tutustunut asukkaisiin ja päässyt vähän pintaa syvemmälle. Päivittäin me harjoittelijatkin täytämme päivän one-to-one -hetkistä laput, joihin merkitään tilanteen tyyppi (fyysinen, älyllinen, sosiaalinen, emotionaalinen tai hengellinen), käytetty aika, pisteet 1-3 sekä päivämäärä. Näin activity coordinator näkee, kuinka paljon kukin asukas saa esim. sosiaalista, kahdenkeskistä aikaa kuukaudessa. 

Iltapäivällä ohjelmassa on usein yhteislaulua tai musiikkia muussa muodossa. Suomi-kodin hoivaosastolla toimii myös reading club, pelituokiot, suuressa suosiossa oleva bingo sekä hartaushetket eri kirkkojen järjestämänä. Asukkaat pääsevät myös katsomaan Suomen uutisia ja Suomen tv-kanavilla pyöriviä ohjelmia, sillä pääosa asukkaista on suomalaistaustaisia. Terapiakoirat Chico ja Rodney käyvät omistajineen ilahduttamassa asukkaita kumpikin kahdesti viikossa. Mä oon tähän saakka päässyt tapaamaan vaan suuren, suloisen Rodneyn, kun taas pikkuinen Chico on jäänyt kokonaan näkemättä. Koirat kun tekevät visiittinsä iltaisin, ja mun ollessa iltavuorossa on Rodneyn vuoro kyläillä. Aivan ihana huomata, miten onnelliseksi koiran läheisyys voi jotkut asukkaat tehdä! 

Tässä kuussa aloitti lisäksi Heidin pitämä muisteluryhmä, sekä uudelleen erään vapaaehtoisen pitämä musiikkiterapiaryhmä. Kaikkiin aktiviteetteihin on tärkeää muistaa kysyä asukkaita, jotta he pääsisivät tapaamaan ihmisiä muulloinkin kuin vain ruokaillessa. Toisaalta myös yksityisyyttä on kunnioitettava - tämä on asukkaille koti, ja heillä on oikeus päättää, haluavatko osallistua vai eivät, ja haluavatko ottaa vierailijoita vastaan. 

Tätä päivät pääasiassa ovat, mutta silloin tällöin saadaan tehtäväksi paperitöitä, Mini-Mental-testejä, tavaroiden roudaamista, tilojen koristelua ja mitä milloinkin. Ollaan oltu myös monissa tapahtumissa auttamassa, mm. Valentine's Day dinnerillä, kuukausittaisilla syntymäpäiväjuhlilla sekä keilaustapahtumassa. Aktiviteettien suunnittelu ja järjestäminen on jäänyt vähemmälle kuin luulin; muutaman kerran ollaan pidetty käsijumppa ja pelituokio, kalevalanpäivän tienoilla pidettiin reading club kertoen Kalevalasta, ja hmm...I think that's it. Oon kuitenkin saanut ihan hirveän tärkeitä ja hyviä kokemuksia siitä, miten monimuotoista työskentely vanhojen ihmisten kanssa voi olla. Suomesta lähtiessäni en olis uskonut, että vastassa olisi näin sympaattisia, ihania ja ystävällisiä asukkaita. Ikävä jää. <3

Greektown & TJ20!

Viikkojen itkun tihrustamisen ja pelossa elämisen jälkeen elämä hymyilee taas. En edes halua palata noihin tunnelmiin, mutta lyhyesti; edellisessä asunnossamme täällä eleli jos jonkinlaista ötökkää, oli koiperhosta, torakkaa ja sokeritoukkaa. Näistä ja yleisestä epäsiisteydestä johtuen nukuin yöni hyvin huonosti, ja illatkin kuluivat ötökkäkammoisena panikoiden. Ajatuksin töiden jälkeen takaisin asunnolle paluusta ahdisti ja hirvitti, ja usein vastassa olikin joukko naamaa kohti hyökkiviä koiperhosia. Pyydettiin apua ongelmaan, mutta isäntäväen ostamat myrkyt ja perhosloukut eivät ratkaisseet ongelmaa. Päinvastoin - tuntui kuin aina ainetta suihkutettua ilmaan olisi noussut parveilemaan muutama perhonen lisää. 

Kauan tätä kestettiin, mutta kun yöunet alkoi jäädä 4-5 tunnin mittaisiksi, päätin toimia ja aloin kysellä vaihtoehtoista asuntoa viimeisille viikoille. Viimeisenä vaihtoehtona olisi ollut hostelli. Kun sitten - totaaliromahtamisen jälkeen - eräs työpaikkani työntekijöistä lupautui majoittamaan, kiitin luojaa ja aloin samantien valmistautumaan muuttoon. 

Perjantaina mä sitten lähdin tavalliseen tapaan talsimaan kohti Summerhillin metroasemaa, toisessa kädessä laukku, olalla treenikassi, toisella kädellä vetäen perässä matkalaukkua. Toronto oli harmaa ja sumuinen, vettä tihkutti, mutta mä hymyilin enkä voinut olla ajattelematta, että päivät tuossa mestassa olivat ohi. 

Ihanan ystävällisen suomalaispariskunnan vierashuoneen sohvalla oon nukkunut paremmin kuin hyvin. Samalla kun uni parani, työmatka lyheni, ja nykyään saankin nousta tuntia myöhemmin aikaisempaan verrattuna. Muutama metri rappusiin ja yksi kerros ylöspäin - ja tadaa, jo ollaan töissä! 

Nyt siis kuuluu jo vallan hyvää, ja takana on huippu viikonloppu! Eilen nimittäin juhlistettiin minun ja Marian tj20ä (siis ajatelkaa miten aika on kulunut!!) syöden tyttöporukalla kreikkalaista Kefi-ravintolassa, Toronton Greektownissa. 

 

Paras salaatti hetkeen, ja ihanan siisti ja tunnelmallinen ravintola. Lisäksi meidän tarjoilija oli symppis ja ehdotti meille kuulemma hyvää nightclubia illan jatkoa varten. Ei sitten poikettu, mutta ehkä ensi kerralla. :-)  Täytyy kyllä antaa täysi kymppi kyseiselle mestalle!

Mun ja Heidin osalta ilta jatkui Jack Astor'sin kautta Cabin 5-baariin, jonne ollaan koetettu löytää tiemme jo kahdesti aikaisemmin - ekalla kerralla ei löydetty koko paikkaa, toisella kertaa se oli suljettu. Nyt kolmannella kerralla sitten lykästi ja päästiin astumaan sisään kuin kotibileisiin. Vanhan näköinen, hämyisä baari pikkuruisella tanssilattialla, ja paikka aivan täynnä tanssivia ihmisiä - jopa siellä baaritiskillä asti. Fiksuina oltais jääty tuonne, mutta päädyttiinkin seikkailemaan pitkin Torontoa niin kävelten kuin taksilla. Ei löydetty meidän tyylistä paikkaa, ja kellon lähennellessä kolmea päätettiin ottaa taksi kotiin. Hyvä päätös, sillä kyllä vain tuli uni helposti! Jospa sitä sais tässä korjattua univajetilanteen nyt, kun häiriötekijät on poissa. :)

In love.

Kohta 7kk sitten, sattumusten summana (kiitos parin nimeltä mainitsemattoman henkilön) tapasin miehen, joka muutti elämäni kertaheitolla. Se mies toi mulle aamupalan nenän eteen, kun olin aamulla väsynyt ja nälkäinen. Se ajoi Kaustiselle kerta toisensa jälkeen vain nähdäkseen mua, tai viedäkseen mut koulusta kotiin. Toimi mun kanssa lastenvahtina kun oltiin tunnettu vasta pari hassua viikkoa. Ylitti odotukset järjestäessään mulle ikimuistoisimmat treffit ikinä. Kantoi mulle kukkia ja suklaata kerta toisensa jälkeen. Haki mut opiskelijakekkereistä keskellä viikkoa, keskellä yötä ja otti mut viereensä yöksi. Lupasi odottaa mua maailman ääriin.

Kauaa ei tarvinnut odottaa. Tässä oli mies, joka vie jalat alta. Joka tietää just, miten kohdella naista. Joka pelkällä hymyllään pelastaa huononkin päivän. Joka osaa aina lohduttaa. Mies, joka on aina valmis ottamaan syliin ja lähelle. 

En tiedä, kirjoitanko tätä jossakin ikävä-hellyyspuuskassa, vai siksi, että oon viime aikoina tajunnut asioita entistä paremmin. Mulla on vain tahto kertoa koko maailmalle ihmisestä, johon syksyn mittaa rakastuin, ja joka on saanut mut tuntemaan itseni niin rakastetuksi. Oon vakuuttunut siitä, että oon löytänyt miehen, jonka kanssa on aidosti hyvä olla.

Olin jo pian meidän tapaamisen jälkeen kertonut Iirolle, että aioin hakea 3kk:n vaihtoon. Kun sitten kuulin tulleeni hyväksytyksi Torontoon, koin pelonsekaisia tunteita. Iiro kuitenkin sanoi alusta saakka odottavansa mua, ja siihen oli helppo luottaa. Se, mikä mut kuitenkin totaalisesti yllätti, tapahtui joulun aikoihin. Iiro ehdotti, että matkustaisi tapaamaan mua Torontoon, jotta meidän ei tarvitsisi olla erossa ihan sitä kolmea kuukautta. Yritin vastustella, olihan nuo lennot aika arvokkaita. Ja jos totta puhutaan, en meinannut edes uskoa tätä todeksi, kunnes mun elämäni mies tosiaan meni, tilas ja maksoi lentoliput itselleen. Kuka tekee tällaista?! Tää oli enemmän kuin olisin koskaan pyytänyt, eikä sanat riitä kertomaan miten otettu mä tästä olin ja olen edelleen.

Yhteinen aika täällä Torontossa oli ikimuistoista ja ihanaa. Eroaminen lentokentällä uudemman kerran sen sijaan täyttä tuskaa ja ahdistusta. En varmaan koskaan unohda sitä hetkeä, kun jouduin kääntymään kyyneleitä pidätellen takaisin Iiron jatkaessa turvatarkastukseen. Tuo eron hetki tuntui vielä paljon murskaavammalta kuin tammikuun viimeisen päivän ero Helsinki-Vantaalla, vaikka silloin edessä olikin kokonaiset 3kk Torontossa. 

Tänään jäljellä on kuitenkin enää 30 päivää siihen, että päästään koneeseen ja aloittamaan matka kohti Suomea. Tj70 tuntuu olleen vasta äsken, viikot on vierineet niin vauhdilla. Oikeastaan koko sen ajan, kun ollaan Iiron kanssa tunnettu, meidän suhdetta on varjostanut se tosiasia, että keväällä joudutaan olemaan erossa pitkän aikaa. Kohta se aika on kuitenkin jo ohi, ja voidaan ylpeinä suhteemme kestäneen. Kaiken tämän ikävän ja ahdistuksen jälkeen päästään ihan pian aloittamaan kunnolla tämä yhteiselo. Oon siitä enemmän kuin onnellinen. <3

Hymyillen huhtikuuhun

Sunnuntaina 1.2, ensimmäisenä päivänä Torontossa, kirjoitin puhelimen muistioon ikäänkuin päiväkirjaa.

"Ruokakassit paino tonnin ja samoin ikävä. Itku tuli pariin otteeseen. Skype on maailman hienoin keksintö." 

Nyt ei millään uskoisi, että tuosta päivästä on ihan just 2kk aikaa. Vaikka päivät itsessään ovat välillä tuntuneet piinaavan pitkiltä, aina ne vaan vaihtuvat yöksi ja seuraavaksi päiväksi. Sillä ajatuksella tässäkin ollaan henkisesti rankka viime viikko jaksettu. Yhtenä päivänä subwayasemalle kävellessä mieleen juolahti jotenkin tosi ihana ja liikuttava ajatus. Mietin, että jokainen askel, jonka täällä otan, vie mut lähemmäksi kotia. Koska niinhän se on. Aika kuluu joka minuutti ja sekunti, ja niin ne päivät ovat tähänkin asti vierineet. Nyt kun ajattelee, niin ihan pelottavankin nopeaa. Oon saanut nähdä, tehdä ja kokea paljon, mutta vielä lisää kokemuksia olisin vailla. 

Se, mitä ehkä eniten odotin tältä reissulta, on vielä jäänyt vielä vähäiseksi; uudet ystävät. Töissä oon päässyt tutustumaan aivan ihanaan ja hauskaan Heidiin, jonka kanssa päästiin viihteellekin noin kuukausi takaperin.  Täkäläisiin ja muualta maailmasta tulleisiin ihmisiin tutustuminen on kuitenkin tuntunut haastavalta, kun oon pyörinyt lähinnä töissä ja salilla, mutta tämän aion vielä korjata. 

Viime lauantain Suomi-koti Fundraising Bowlerama -hyväntekeväisyystapahtumassa tavattiin suomalainen viestinnän opiskelija, joka haastatteli meitä gallupiin joka ilmestyy pienessä Kanadan Sanomat -lehdessä. Siinä juteltuamme vaikka ja mitä hän vinkkas meille keskiviikkoisista Couchsurfing-yhteisön järjestämistä tapaamisista Torontossa, ja joko tulevana tai viimeistään ensi viikon keskiviikkona tarkoituksena olisi uskaltautua illaksi pois kotoa ja tutustumaan uusiin tyyppeihin. Myös yksi hoitajista Suomi-kodilla on luvannut ottaa selville parin mun ikäluokkaa olevan tytön numeron, joiden kanssa pääsisi sitten tutustumaan ja viettämään aikaa. 

Oon kuitenkin kiitollinen myös niistä ihmisistä, joiden kanssa saan päivittäin töitä tehdä. Pirtsakka keittiötyöntekijä, nuoret hoitajaopiskelijat, suomalainen ihana "lempparihoitaja", kiinalainen aina iloinen kotihoidon työntekijä, jonka mukana oon saanut kulkea tiistaisin, suomalais-kanadalainen hirveen mukava hoitaja, hymyilevä fysioterapeutti, ihana terapiakoira Rodney hauskan omistajansa kanssa, mukavat ja kannustavat vapaaehtoistyöntekijät, nauravaiset filippiiniläishoitajat, sekä tietenkin aivan ihanat Suomi-kodin asukkaat. <3 Raskaana päivänä positiiviset kommentit, kehut ja asukkaiden hauskat jutut ovat piristäneet ihan mahdottomasti. Vaikka nyt(kin) on koti-ikävä, voin rehellisesti sanoa, että tätä paikkaa ja näitä ihmisiä jään kaipaamaan. 

Pariviikkoisen parhaita paloja

Pitkään hiljaisuuteen syynä tähänastisen elämäni ehkä ikimuistoisimmat viikot Iiron kanssa Torontoa kierrellen ja upeita elämyksiä keräillen, sekä Iiron Suomeen paluun aiheuttama ikävä ja ahdistus. Tekemistä riitti ja luonnollisesti sen yhteisen ajan halusi viettää viimeisen päälle yhdessä, mahdollisimman paljon kahdestaan. Iiron sitten palattua Suomeen mun oli tarkoitus tulla jo pian kirjoittamaan, mutta fiilis puuttui. Tää viikko on ollut aivan hirveä, etenkin ne muutama ensimmäinen päivä. Oloa ei yhtään helpottanut, että täällä talossa jo aikaisemmin pörränneet perhoset alkoivat vierailemaan just Iiron lähdettyä paljon useammin, ja osoittautuivat koiperhosiksi. Ötökkäkammoisena, siis oikeasti kammoisena ne ekat päivät oli jotain aivan hirveää. Mä itkin, tärisin, pelkäsin, en voinut nukkua. Samalla ikävöin ja halusin vaan kotiin, ruoka ei maistunut sitten yhtään, ja motivaatiota ei ollut oikein mihinkään. Tuntui, kuin koko maailma olisi romahtanut, ja joka päivä sai tehdä töitä että jaksoi lähteä liikkeelle.

Nyt tuntuu, että pahimmat päivät on ohitse. Ensi viikolla vietetään pyöreitä, kun jäljellä on enää tj30, ja tänään olin pakahtua onnesta, kun sain taas osoituksen siitä miten ihana ja rakastava perhe ja poikaystävä mulla on. Oon etuoikeutettu, ja niin kiitollinen. <3 Lisäks tää koiongelma on vähän lieventynyt ainakin hetkeksi, kun otin asian itkunsekaisesti puheeksi ja talon emäntä tuli asentamaan ansoja, siivosi mun huonetta mun poissaollessa ja haki kaupasta myrkkyä, ja näin ollaan saatu nyt viimeiset päivät perhoset pysymään omissa oloissaan. Tosin veikkaan että ekana päivänä tuo myrkytysaine sai vaan koit lentämään karkuun ja siks niitä pörräsi ympäri huonetta, nyt jo vähän huvittaa mun reaktio vaikka siis reagoisin ihan samalla tavalla nytkin. Fobia mikä fobia.

Paljon on tapahtunut mutta ehkä järkevämpää jakaa tapahtumia eri postauksiin vähän, jottei tästä tuu ihan sekametelisoppa. Joten palataan niihin kuviin ja tunnelmiin, kun Iiro oli vielä täällä ja vieteltiin tavallaan ensimmäistä yhteistä ulkomaanmatkaamme. Tästä jäi niin upeita muistoja. <3

1. Aloitetaan aikajärjestyksessä, Chinatownin visiitistä kerroinkin jo edellisessä postauksessa, joten seuraavana vuorossa CNtower! 

Tää on oikeastaan sellainen must-juttu, mikä kaikkien Torontoon matkustavien on ehdoton kokea. Maailman toiseksi korkein rakennus, yksi ns. "uuden maailman seitsemästä ihmeestä". Ja siis kyllähän tää aika ihmeellinen onkin, en voi käsittää miten tällainen on joskus voitu rakentaa! Tornin sisällä pyöri kuvia rakennusvaiheesta, ja täytyy sanoa että aika hurjapäitä täytynyt rakentajien olla työskennellessään parhaimmillaan (tai pahimmillaan) puolen kilometrin korkeudessa. Me tehtiin visiitti torniin jo maanantaina, vain muutama päivä Iiron tänne saapumisesta. Tiketit kourassa ei voinut enää perääntyä, ja lasiseinäisen hissin alkaessa nousta vauhdilla kohti taivasta kylmä hiki pukkas pintaan. Kerran vilkaisin vahingossa alas ja se riitti! 

Ylhäällä maisemat oli aivan upeat, niinkuin kuvitella saattaa. Meidän onneksi sää oli just passeli, selkeä ja aurinkoinen, ja näköalat kantoi kauas Ontariojärvelle ja pitkälle kaupunkiin. Metsästin kauan sopivaa uhria ottamaan minusta ja Iirosta parit yhteiskuvat, mutta saatiinhan me lopulta muutama julkaisukelpoinen otos. :) Tähysteltiin kiikareilla kaupunkia, käytiin kiertämässä aidalla suojattu alue tornin "ulkopuolella", otettiin varovaisia askelia ja epäonnistuneita yhteisselfieitä maailman ensimmäisen lasilattian päällä, ja mun toiveesta käytiin myös välipalalla CNtowerin ravintolassa. Empä oo ennen juonut päiväkahveja yhtä hulppeissa maisemissa!

2. Ripley's Aquarium

Heti CNtower-elämyksen jälkeen - vielä vähän jalat tutisten - Iiro ehdotti että käytäisiin saman tien tornin juurella sijaitsevassa akvaariossa. Saatiin siis vähän niinkuin kaks kärpästä yhdellä iskulla. Päästiin ihmetteleen vedenalaisen maailman ilmestyksiä, kaikenlaisia kummajaisia sitä maailmaan riittääkin. :DD Ehkä siisteintä oli nähdä ihka oikea hai in real life, tai sitten suloiset jättikokoiset rauskut. Tuolla sai helposti vierähtämään muutaman tunnin, eikä hintakaan ollut suolainen, suosittelen kyllä kaikille Torontoon matkaaville!

3. Hockey Hall of Fame

kopio NHL-pukkarista / Jari Kurrin jersey / Stanley Cup!! / Wayne Gretzky @hhof

Tämäkin must-kohde, jääkiekkoihmisten paratiisi, paikka jossa tunsin olevani niin pihalla. :D Minä jääkiekosta mitään tietämätön koin HHOF:lla suurimmat wow-elämykset bongatessa lukuisten suomalaisten nimiä ja kuvia, ja tietenkin kohokohta oli nähdä se kuuluisa Stanley Cup-pokaali. Se oli tietty ikuistettava! 

4. Little Italy

Puhe oli ollut käydä yhtenä päivänä pikku-Italiassa syömässä, ja näin tehtiin. Kevään ensimmäinen oikeasti keväinen nahkatakkikeli-päivä, välillä tuli ihan kuuma käveleskellessä suloisia Little Italyn katuja ja valikoidessa kivannäköistä ruokapaikkaa. Käveltiin vissiin koko pikku-Italian läpi ja päädyttiin palaamaan jo aikaisemmin ohitettuun Cafe Diplomaticoon. Vastassa oli ystävällinen ja avulias henkilökunta, sekä tunnelmaltaan niin ihanan italialaistyylinen ravintola. Pizza oli törkeän hyvää, ja lähtisin kyllä milloin tahansa uusiks tuonne herkuttelemaan! 

Little Italy oli täynnä kauniita rakennuksia, joten kuvattavaa riitti. Vielä keväämmällä tuonne täytyy ehdottomasti päästä italialaiselle gelato-jäätelölle, nam!

5. Niagara Falls

Nyt kun näitä kuvia kattelee, niin vitsi meillä onkin ollut tuuria sään kanssa! Niagaralle lähdettiin Safetoursin Casinobussin kyydissä torstaiaamuna noin klo 9.45. Oltiin aikaisemmin saatu työpaikalta vinkkiä tästä edullisesta tavasta päästä ihailemaan putouksia Niagaran kasinolle kulkevan bussin kyydissä. Niinpä edellisinä päivinä sitten googleteltiin ja löydettiin helpoiten löytyvä pysäkki, Holiday Inn Midtown-hotelli ihan lähellä College subwaystationia. Bussi ottaa ensisijaisesti kyytiin kasinolle meneviä pelaajia, ja paikkansa ennakkoon varanneita, mutta koska vapaita paikkoja jäi, päästiin kyytiin. Ja vieläpä vierekkäisille paikoille! Olin aikaisemmin lukenut jotain 35 dollarin hinnasta, mutta iloisena yllätyksenä jouduttiin maksamaan vain 15 dollaria per naama! Lisäksi bussissa viihdykettä tarjosi tv-ruuduista pyörivä elokuva.

Ja olihan ne hulppeat, ai että. Tukka, takki ja kamera kastui Niagara Fallsien kosteudessa, mutta hymy ei hyytynyt. Käytiin myös kiertelemässä vähän matkaa Niagaran kaupunkia, sekä casinon kanssa samassa rakennuksessa sijaitsevia putiikkeja. Yksi kaupoista, jonka nimeä ei harmi kyllä muista, myi halvalla upeita kenkiä ja vaatteita, ja sieltä mukaan tarttuikin yksi kesäpaita. Kuvia tuli reissulla räpsittyä niin, että muistikortista loppui tila, ja kotiin palattiin väsyneinä mutta tyytyväisinä. Matkasta sen verran, että tuo kasinobussi kulki sen verran lujaa, että päästiin perille arvioitua nopeammin. Helppo ja edullinen tapa nähdä putoukset siis, tosin joillekkin tuo n. 5 tunnin aika Niagaralla ei välttämättä riitä, mutta meille se tuntui ihan riittävältä. :)

6. Toronto Maple Leafs vs. San Jose Sharks!

Vaikken niin jääkiekkoihminen olekaan, niin tää oli kokemus, joka jää mieleen. Enkä tosiaan kadu, vaikka lipuilla olikin varsin suolaiset hinnat, ja vaikka "väärä joukkue" voitti. Olihan se jo aikaisemmin tiedossa, että TML on pelannut viime aikoina vähän heikosti. Mutta vitsi, se showmeininki ennen pelin alkua ja koko sen ajan oli jotai uskomatonta. Voin niin allekirjoittaa sen, että kyllähän tuo oli paljon hienompaa nähdä livenä paikan päällä, kuin tv:stä! Ja siis edelleen painotan sitä, että mä en todellakaan oo ollut kiinnostunut jääkiekosta aikasemmin. Tämän pelin aikana sanoinkin Iirolle, että kyllä mä tällaiseen lähtisin varmasti uusiks! Paikat meillä ei tosiaan olleet erikoiset, koska parempien paikkojen liput oli menneet ja oisivat maksaneet luonnollisesti enemmän. Mutta aivan hyvin pysyi pelin mukana kauempaakin! Upea elämys.

Tässä nämä meidän yhteisen kaksviikkoisen parhaat. Jos keksitte kysyttävää, niin kysykää! Myös postausehdotuksia otetaan vastaan. :) Vielä vähän päälle neljä viikkoa jäljellä, eli aikaa on nähdä ja kokea vielä vaikka mitä.