Ihana, kamala ensimmäinen työpäivä

Hello ja terkut täältä pakkasen keskeltä! Tosin täällä kahden peiton alla tarkenee hyvin. :-) Tänään oli se odotettu ensimmäinen työpäivä, ja sai kyllä huokaista syvään helpotuksesta. Lähdettiin aamulla liikkeelle hyvissä ajoin ja hyvä niin, koska yön aikana oli satanut about 30cm lunta ja jalkakäytävät oli auraamatta. Siinä sitä sitten tarvottiin lumihangessa kohti metroasemaa, saatiin vihdoin ostettua kuukausikortit, jotka toimii sekä metroissa että busseissa, matkattiin muutama pysäkinväli metrolla, vaihdettiin bussiin, istuskeltiin arviolta noin 15 minuutin matka bussissa ja päästiin lopulta jäämään kyydistä pois lähellä Suomi-Kotia, vieläpä 20 minuuttia ennen töiden alkamista.

Meidät vastaanottanut työntekijä esitteli talon käytäntöjä ja paikkoja, treffattiin tulevia kollegoita ja myöhemmin ehdittiin tutustua asukkaisiin. Täytyy sanoa, että aivan ihastuttavia persoonia löytyi heti! Asukkaat vaikuttivat näin lyhyen tutkiskelun jälkeen varsin tyytyväisiltä ja ihanan ystävällisiltä ja olivat kovin kiinnostuneita uusista kasvoista. Työntekijät puolestaan vaikuttivat motivoituneilta, positiivisilta ja myös tosi ystävällisiltä. Ensikosketus vanhustyöhön oli siis varsin onnistunut ja päivästä jäi positiivinen kuva. Toivottavasti tulevat päivät rullaavat yhtä mukavasti ja kivuttomasti kuin tämä. :) 

Töiden jälkeen ennen bussiin nousua poikettiin Marian kanssa Suomi-Kodin vieressä sijaitsevaan SecondCup-kahvilaan, joita on kaupungissa ilmeisesti useampia. Vaikka oltiin töissä syöty hyvin, en voinut vastustaa suklaakakkupalaksi luulemaani, joksikin suklaapatukan tapaiseksi osoittautunutta herkkua, ja kahvihammastakin kolotti...Siinä sitä sitten köyhdyttiin taas muutamalla dollarilla. :D Makeannälkä tuli tyydytettyä tältä päivältä, ja lähdettiin seuraavalla bussilla kotia kohti. 

Kotimatka ei valitettavasti sujunut ihan niinkuin toivoa sopis. Jouduttiin todistamaan hirveetä tapahtumaa, kun katua kotiin päin kävellessä kuului äkkiä pamaus ja näkökentässä vilahti auto ja ilmassa lentävä ihmishahmo. Käännyttiin Marian kanssa samantien ympäri ja seistiin hetki hiljaa kelaten mitä just tapahtu, ja päätettiin varmuuden vuoksi etsiä kiertotie kotia kohti. Kun päästiin samalle kadulle, jossa onnettomuus sattui, paikalla oli jo pysähtyneenä poliisiauto/ambulanssi/joku vastaava, ja hetken päästä alkoi kuulua ambulanssin ääni. Kurja lopetus muuten mukavalle työpäivälle. Sai kunnon herätyksen siitä, mitä vaaroja tää vilkas liikenne voikaan aiheuttaa. Tosin ei nähty, kulkiko tietä ylittävä jalankulkija päin punaisia, jarruttiko autoilija liian myöhään mäkeä alas ajellessaan vai miksi näin pääsi käymään, mutta siitä oon aika varma että jatkossa tulee itse oltua tarkempi tietä ylittäessä. Tää säikäytti tosissaan. 

No, kotiin päästyä päivä jatkui Iiron kanssa skypettäen, sen jälkeen otin itseäni niskasta kiinni ja jumppasin vähän. Onneks on tilava huone, ja isän joululahjaksi ostamat jumppakuminauhat! Muutama liike, 3-4 sarjaa kutakin, ja meikäläinen oli ihan poikki. Kuuma suihku siihen päälle, ja nyt oisin jo ihan valmis nukkumaan. Tällanen unirytmi passaa mulle, nukkumaan siinä 10 aikaan ja ylös 6-7 maissa. :D Tänä aamuna heräsin kuitenkin jo ennen viittä, kiitos jetlagin, mutta eiköhän tämä tästä pikkuhiljaa tasaannu. Nyt aattelin sulkea tietsikan, vähentää valoa a valmistautua nukkumaan, ennenkuin nukahdan tähän koneen ääreen. Kiitos ja kuulemiin! :)

Maailman toisella puolen

Ulkona pyryttää mukavasti lunta ja luulempa, että jetlag on aluillaan. Hengissä kuitenkin ollaan, ja nyt siis turvallisesti Kanadan maaperällä ensimmäistä päivää. Väsymys, ikävä ja ahdistus on piinanneet koko tähänastisen ajan, mutta Skype ja Facebook-puhelut sekä Whatsappissa viestittelyt ovat lievittäneet ahdistusta ja saaneet paremmalle mielelle. 

Ennen lähtöä itkua vuodatettiin ehkä viimeisen viikon ajan päivittäin, ja kun lähtö läheni, ahdistus kasvoi. Suomessa perhettä ja Iiroa hyvästellessä sitä oikeasti vasta tajusi, miten iso juttu tämä on. Koko ikänsä pikkukylässä asunut, viimeisen päälle äitin ja isän tyttö, sisarusten kanssa lähes päivittäin yhteyttä pitävä, vastikään elämänsä miehen kanssa seurustelemaan alkanut tyttö jätti tämän kaiken, siirtyi tuhansien kilometrien päähän rapakon toiselle puolen. Nyt entistä paremmin ymmärrän, miten rakkaita ympäröivät ihmiset tosiasiassa ovat, ja kolme kuukautta tuntuu tällä hetkellä elämän mittaiselta ajalta, vaikka tosiasiassa se on vain - no, sen 90 päivää. 

Mä tein kuitenkin päätöksen. Päätin, että nyt olisi oikea aika kokeilla miten omat siivet kantaa. Musta tuntuu, että it's meant to be. Nyt tuntuu tyhmältä ja hullulta ja sattuu ja tekisi mieli perua koko reissu, mutta todennäköisesti parin kuukauden päästä tuhahtelen tai naureskelen tälle ajatukselle. Onhan tää ainutkertainen mahdollisuus elämässä, vaikka tänään lumisateessa ja kylmässä tuulessa ja loskassa kauppaan rämpiessä ei ihan siltä tuntunut. :D Huomenna kuitenkin starttaa työharjoittelu Suomi-Kodissa, mitä jännätään jo aika lailla. Määritteleehän tuo työpaikka ja -yhteisö sen, miten hyvin tuun Toronto Cityssä viihtymään. Viikonlopun istuskelun ja lentokoneessa mässäilyn jälkeen suunnittelin aloittavani huomenna myös treenaamisen täällä liki maailman toisella puolen, ja toivon mukaan takaisin Suomeen paluun koittaessa voi huomata edistystä tapahtuneen! 

Nyt siis toivotaan vaan hieman miellyttävämpää säätilaa, tän väsymyksen kaikkoamista ja ennen kaikkea antoisaa ja mukavaa työharjoittelua. Yritän parhaani pitää oman asenteen kohdallaan, sillä on kuitenkin aika suuri merkitys asiassa kuin asiassa. Alkuväsymyksestä ja ankeasta olotilasta huolimatta tähänkin päivään mahtui ilonaiheita; luksusaamupala, ripsihuollon tuoma arjen helpotus, repeily ja hempeily rakkaan kanssa Skypessä, oman perheen kanssa rupattelu...onhan näitä! Koetetaan aloittaa huominen paremmilla fiiliksillä. Kello on nyt 22.11 paikallista aikaa, ja rättiväsynyt tytteli painuu nukkumaan. Palataan huomenissa! 

Koti seuraavan kolmen kuukauden ajan. 

Very merry christmas!

Ihanaa, rentouttavaa ja tunnelmallista joulua kaikille! Blogi on pitänyt hiljaiseloa jo reippaan kuukauden, ja nyt oli sopiva sauma katkaista hiljaisuus. Parhaillaan istuskelen kotikotona olkkarissa kynttelikön ja joulukuusen kynttilöiden tunnelmavalaistuksessa, taustalla pyörii Suden arvoitus ja ulkona alkaa hämärtää. Kävin hetki sitten kävelylenkin Rockyn kanssa tuolla pakkasessa ja ihastelin, miten nätin näköistä kaikkialla on. Kylätie oli ihan hiljainen muutamaa ohi ajavaa autoa lukuunottamatta, ja kyllä tuli lenkin päätteeks levollinen olo. Vaikka vielä eilen illalla oli täys härdelli päällä, nyt on kaikki valmiina ja tänään oon voinut viimein rauhoittua jouluun. <3

Jouluohjelmien tapittamisen, Disney trivian pelailun, kahvittelun ja lenkkeilyn jälkeen päästään pian jouluruokien kimppuun, yks jouluaaton odotetuimmista hetkistä! ;D Tämän ja huomispäivän aion ottaa ihan rennosti turhia stressaamatta ja nauttia rakkaiden seurasta, hyvästä ruuasta ja kiireettömyydestä. Sen jälkeen palaillaan ainakin takaisin treenailun pariin, ja tammikuussa seuraa muutoksia tänne blogin puolelle, mutta siitä lisää myöhemmin. Vielä kerran mitä parhainta joulunaikaa, palaillaan viimeistään tammikuussa!

Kun sisäinen heppatyttö heräsi henkiin.

Olipa kerran viikonloppu, jolloin heppatyttö Sanna ja ex-heppatyttö Essi päättivät lähteä Sannan kotikonnuille viikonlopun viettoon. Edessä oli missio nimeltä ratsastustunti, parhaan ystävän ohjeistamana.

Kävin jo aiemmin syksyllä Sannan kanssa hevostelemassa, mutta tuo kerta ei sujunut ihan yhtä ongelmattomasti. Hiukan siis jännitti, kun oli taas aika nousta hepan selkään, mutta turhaan! Ensimmäiset kymmenen minuuttia näytin kyllä varmasti lähinnä kauhistuneelta, mutta nopeasti suomenhevosen jolkotteluun tottui ja rentoutui. Ymmärrän kyllä täysin että tuota lajia käytetään myös terapiamuotona!

Vitsit miten mä nautin. Muistui taas mieleen, miks sitä silloin pikkuisena vinkui päästä tunnille kerta toisensa jälkeen. Mutta täytyy kyllä myöntää, että tällä mun "yksityistunnilla" opin paljon enemmän kuin millään yksittäisellä ratsastustunnilla koskaan, kiitos hyvän open ja ihanan Turon. :)

Sannan koutsaamana ratsastamisen jälkeen lähdettiin vielä lumisateessa käymään pikku maastolenkki kakspäällä. Takasin päästyä olo oli jotenkin ihmeen levollinen, on se aika ihmeellistä mitä tuo eläin + luonto -kombo saa aikaan. Täytyy ehdottomasti päästä taas pian uudestaan hevostelemaan!

Vihdoinkin kotona.

Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa. Ihanaa kun elämä alkaa jokseenkin järjestyä vaikka tuhat ja sata juttua onkin jatkuvasti työn alla. Tällä hetkellä mieli on tuosta harmaasta ilmasta huolimatta aurinkoinen ja elämä tuntuu mahtavalta! On tässä kyllä semmoisessa vuoristoradassa jo hetki matkattu että huh huh. Kiirettä, hoidettavia asioita ja edellämainituista johtuvaa stressiä, ja tästä kaikesta hässäkästä syntynyttä äksyilyä ja pahaa tuulta. Täytyy kyllä sanoa, että hyvä seura saa niin paljon aikaan. Kun vieressä on ollut joku hyväntuulinen, joka hokee ettei kaikkea tarvitse ottaa niin vakavasti, niin oon yleensä ottanut neuvosta vaarin ennemmin tai myöhemmin. Elämäähän tää kaikki on, vaikka välillä tekis mieli hakata päätä seinään, viskoa tavaroita ympäri kämppää tai itkeä itsensä uneen. :D

Elämä maistuu huomattavasti paremmalta nyt senkin takia, että päästiin meidän rotanloukusta veks ja uuteen kämppään. Jos joku paikka tuntuu vain viikon asumisen jälkeen kodilta, niin eikö se oo jo aika hyvin?! Reilu kuukausi meni tuskaillessa, enkä oikein tiennyt missä se koti on. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että ollaan viimein löydetty kotoisa koti, josta ei ihan heti olla lähdössä. Viime lauantain muuttoprosessin jälkeen poksautettiin kuohari uuden asunnon kunniaksi, ja voi että me oltiin onnessamme. <3

Viikossa ollaan saatu kämpästä aika kivan näköinen, on uusi sohva ja tv-taso, ja pikkuhiljaa kaikki tavarat löytäneet paikoilleen. Nyt voisin kehdata toteuttaa erään lukijan kauan sitten esittämän toiveen asuntopostauksesta, jos kiinnostusta riittää? Voin jo kuvitella itseni ja Sannan leipomassa pipareita ja paketoimassa joululahjoja meidän ihanassa kodissa, ai että voi pieni ihminen olla innoissaan. :D

Tuparit & läksiäiset

Mahtavat tupari-läksiäiset takanapäin! Kyllä kannatti uurastaa, leipoa, suunnitella ja siivota (paitsi tuosta viimeisestä en ollut niin varma kun näin kämpän siivon aamutuimaan..). Väkeä riitti, pääsin treffaamaan joitakin ihania toooosi pitkästä aikaa ja saatiin puolin ja toisin myös uusia tuttavuuksia. Tuli hirveen hyvä mieli, kun niin moni oli vaivautunut paikalle, osa porukasta pitkänkin matkan takaa. :)

Jutustelua, drinkkikokeiluja ja reivausta hyvässä seurassa, tykkäsin! Baarissa reivaus jatku vähän supistuneella porukalla puoli kolmen kieppeille, kunnes saatiin kyyti kotiin. 60 neliön yksiö ja 8 yöpyjää koira mukaanlukien, ei huono! :D

Vielä alkuillasta kamera pysyi mukana, mutta kuten tavallista, loppuillasta kuvien ottaminen taas jäi. Pääasia että saatiin kuitenkin jonkinlaista matskua meidän tupareista, on sitten jotain mitä muistella. :)

#familytime

Eilinen oli siitä harvinainen päivä, että sain viettää sen pitkästä aikaa koko perheen kanssa.

Sisaruskatraan jokainen oli sopivasti paikkakunnalla, joten päätettiin vanhempien työpäivän aikana tehdä jotain kaikki sisarukset yhdessä. Tie vei mökille grillailemaan jäätävässä ulkoilmassa. Sormet ja oikeestaan koko tyttö oli reissun jälkeen syväjäässä, mutta hauskaa oli! Niinkuin sisaruksille jo totesin, oli kyllä tosi harvinaista että oltiin jossain keskenämme ilman porukoita. Harvinaista laatuaikaa siis. :)

Meikäläisellä starttas taas viime sunnuntaina herkkulakko, kun kerkes taas tuo syöpöttely vähän lähteä käsistä...siitä syystä sainkin vierestä kuolaten katsoa siskon grillaamia vaahtokarkkeja, muiden mussuttaessa. Taitaa olla muuten totta sanonta "ihminen haluaa aina sitä mitä ei voi saada." En ees normaalisti tykkää vaahtokarkeista, mut nyt kun ne on kiellettyjä, niin oli kyllä vähän vaikea vastustaa. Puhumattakaan siskon leipasemista muffineista, Haaparannan Candy Worldin irttarihyllyistä ja porukoitten kaapissa kummittelevista suklaakekseistä...Vieroitusoireiden vakavuudesta kertoo myös se, että herkut tulee jo uniin. Voi sitä surkeutta, kun en ehtinytkään välitunnin aikana hakemaan ruokalasta lättyä ennen unesta heräämistä, yhyy! Oho, mutta takaisin asiaan.

Päivä jatkui koko perheen voimin Kokkolassa Pedrinaksessa. Yritin pysyä edes vähän terveellisemmällä linjalla ja valkkasin tikku- tai ristikkoperunoiden sijaan batut, jotka oli kyllä pieni pettymys. Lehtipihvi kyllä maistui, mutta lastenannoksesta ei riittänyt kovin kauaa iloa, hah. :D

Tällaiset päivät antaa kyllä muistutuksen siitä, miten tärkeä ja rakas oma perhe on. Tapahtui mitä hyvänsä, voin luottaa siihen että perhe on aina tukena ja turvana. <3