Tyypillinen päivä Suomi-kodilla - kurkistus harjoittelijan arkeen

Työpäiviä jäljellä enää neljä! Tai itse asiassa mahdollisesti kolme, sillä flunssa on saanut otteen eikä vaikuta siltä, että se olisi ihan heti jättämässä mua rauhaan. Joka tapauksessa, koska työrupeama Suomi-kodissa on päättymäisillään ihan kohta, olisi korkea aika avata, mitä tähän harjoitteluaikaan on sisältynyt. 

Mulla ei ollut erityisesti odotuksia siitä, mitä työtehtäviin tulee kuulumaan, ja varmaan parempi niin. Olin alusta saakka avoimin mielin, ja kun apua pyydettiin tai jotakin kehotettiin tekemään, tein sen. Toki koulutuksen sallimissa rajoissa. Esimerkiksi asukkaiden vessattaminen tai pesulla käyttäminen ei ole meille luvallista, koska ei sosiaalialan opinnoissa näihin olla perehdytty. Jotkut työyhteisön jäsenet tätä ihmettelivät, ja ymmärrän kyllä, sillä täällä nuo työntekijät ovat varsinaisia monitoimiosaajia. Sama henkilö työskentelee sekä kotihoidossa että keittiöllä siivoamassa, fysioterapeutti käyttää kuntoutuksen ohella asukkaita vessassa. 

Koulutuksen sallimissa rajoissa ollaan kuitenkin mekin tehty kaikenlaista. Pääasiassa normaalit aamuvuorot ovat kuluneet näin; 

Heti töihin tultua - puoli yhdeksän aikaan - autetaan asukkaat tv-huoneesta aamupalalle. Tarvittaessa jäädään syöttämään, ja yleensä mä oon hyökännyt avustamaan ihanaa mummoa, jonka englannin kielen taito on kovin heikko. Voitelen leivän ja halkaisen sen, jotta se pysyy helpommin kädessä, haen kahvin, autan juomaan...Samalla jutustellaan viime päivien tapahtumista, alkavan päivän ohjelmasta jne. Aamupalan jälkeen viedään liikkumisessa apua tarvitsevat asukkaat takaisin tv-huoneeseen, laitetaan mielekästä ohjelmaa ja odotellaan aamun jumppatuokiota, joka alkaa kymmeneltä. Osa asukkaista palaa aamiaisen jälkeen huoneisiinsa, joten käydään muistuttamassa aamujumpasta ynnä muusta pian alkavasta ohjelmasta. Täytyykin tähän väliin kehaista, että noita aktiviteetteja täällä riittää!

Aamujumpan pitää joko fysioterapeuttimme Maria tai yksi asukkaistamme - joka toimii samalla myös vapaaehtoisena. Tämä yli 90-vuotias vetreä Suomi-kodin asukki kannustaa muita seuraamaan ja tekemään perässä, ja me opiskelijat osallistumme usein myös aamujumppaan avustaen asukkaita tarvittaessa. Kuntoilutuokio kestää reilut puolisen tuntia, ja pian sen jälkeen jaetaan ensimmäinen välipala - nourishment. Tarjolla kahvia, mehua ja pikkuleipiä, erikoisruokavaliota noudattaville esim. hedelmäsosetta. Autan usein välipalan jakajaa tarjoilemaan, ja syöttämään jonkun apua tarvitsevista. Tästä lounaaseen saakka useimmiten jututamme asukkaita ja vietämme one-to-one -aikaa. Lounaalla olemme sitten uudelleen auttamassa hakien asukkaita syömään ja syöttäen. 

Tämä edellämainittu one-to-one tarkoittaa kahdenkeskistä, tavoitteellista kanssakäymistä, joka voi olla esimerkiksi keskustelua, pelaamista, lukemista, muistelua, yhdessä kävelyä tai vaikka vaan kädestä pitämistä. Näiden tuokioiden avulla oon itse parhaiten tutustunut asukkaisiin ja päässyt vähän pintaa syvemmälle. Päivittäin me harjoittelijatkin täytämme päivän one-to-one -hetkistä laput, joihin merkitään tilanteen tyyppi (fyysinen, älyllinen, sosiaalinen, emotionaalinen tai hengellinen), käytetty aika, pisteet 1-3 sekä päivämäärä. Näin activity coordinator näkee, kuinka paljon kukin asukas saa esim. sosiaalista, kahdenkeskistä aikaa kuukaudessa. 

Iltapäivällä ohjelmassa on usein yhteislaulua tai musiikkia muussa muodossa. Suomi-kodin hoivaosastolla toimii myös reading club, pelituokiot, suuressa suosiossa oleva bingo sekä hartaushetket eri kirkkojen järjestämänä. Asukkaat pääsevät myös katsomaan Suomen uutisia ja Suomen tv-kanavilla pyöriviä ohjelmia, sillä pääosa asukkaista on suomalaistaustaisia. Terapiakoirat Chico ja Rodney käyvät omistajineen ilahduttamassa asukkaita kumpikin kahdesti viikossa. Mä oon tähän saakka päässyt tapaamaan vaan suuren, suloisen Rodneyn, kun taas pikkuinen Chico on jäänyt kokonaan näkemättä. Koirat kun tekevät visiittinsä iltaisin, ja mun ollessa iltavuorossa on Rodneyn vuoro kyläillä. Aivan ihana huomata, miten onnelliseksi koiran läheisyys voi jotkut asukkaat tehdä! 

Tässä kuussa aloitti lisäksi Heidin pitämä muisteluryhmä, sekä uudelleen erään vapaaehtoisen pitämä musiikkiterapiaryhmä. Kaikkiin aktiviteetteihin on tärkeää muistaa kysyä asukkaita, jotta he pääsisivät tapaamaan ihmisiä muulloinkin kuin vain ruokaillessa. Toisaalta myös yksityisyyttä on kunnioitettava - tämä on asukkaille koti, ja heillä on oikeus päättää, haluavatko osallistua vai eivät, ja haluavatko ottaa vierailijoita vastaan. 

Tätä päivät pääasiassa ovat, mutta silloin tällöin saadaan tehtäväksi paperitöitä, Mini-Mental-testejä, tavaroiden roudaamista, tilojen koristelua ja mitä milloinkin. Ollaan oltu myös monissa tapahtumissa auttamassa, mm. Valentine's Day dinnerillä, kuukausittaisilla syntymäpäiväjuhlilla sekä keilaustapahtumassa. Aktiviteettien suunnittelu ja järjestäminen on jäänyt vähemmälle kuin luulin; muutaman kerran ollaan pidetty käsijumppa ja pelituokio, kalevalanpäivän tienoilla pidettiin reading club kertoen Kalevalasta, ja hmm...I think that's it. Oon kuitenkin saanut ihan hirveän tärkeitä ja hyviä kokemuksia siitä, miten monimuotoista työskentely vanhojen ihmisten kanssa voi olla. Suomesta lähtiessäni en olis uskonut, että vastassa olisi näin sympaattisia, ihania ja ystävällisiä asukkaita. Ikävä jää. <3

Greektown & TJ20!

Viikkojen itkun tihrustamisen ja pelossa elämisen jälkeen elämä hymyilee taas. En edes halua palata noihin tunnelmiin, mutta lyhyesti; edellisessä asunnossamme täällä eleli jos jonkinlaista ötökkää, oli koiperhosta, torakkaa ja sokeritoukkaa. Näistä ja yleisestä epäsiisteydestä johtuen nukuin yöni hyvin huonosti, ja illatkin kuluivat ötökkäkammoisena panikoiden. Ajatuksin töiden jälkeen takaisin asunnolle paluusta ahdisti ja hirvitti, ja usein vastassa olikin joukko naamaa kohti hyökkiviä koiperhosia. Pyydettiin apua ongelmaan, mutta isäntäväen ostamat myrkyt ja perhosloukut eivät ratkaisseet ongelmaa. Päinvastoin - tuntui kuin aina ainetta suihkutettua ilmaan olisi noussut parveilemaan muutama perhonen lisää. 

Kauan tätä kestettiin, mutta kun yöunet alkoi jäädä 4-5 tunnin mittaisiksi, päätin toimia ja aloin kysellä vaihtoehtoista asuntoa viimeisille viikoille. Viimeisenä vaihtoehtona olisi ollut hostelli. Kun sitten - totaaliromahtamisen jälkeen - eräs työpaikkani työntekijöistä lupautui majoittamaan, kiitin luojaa ja aloin samantien valmistautumaan muuttoon. 

Perjantaina mä sitten lähdin tavalliseen tapaan talsimaan kohti Summerhillin metroasemaa, toisessa kädessä laukku, olalla treenikassi, toisella kädellä vetäen perässä matkalaukkua. Toronto oli harmaa ja sumuinen, vettä tihkutti, mutta mä hymyilin enkä voinut olla ajattelematta, että päivät tuossa mestassa olivat ohi. 

Ihanan ystävällisen suomalaispariskunnan vierashuoneen sohvalla oon nukkunut paremmin kuin hyvin. Samalla kun uni parani, työmatka lyheni, ja nykyään saankin nousta tuntia myöhemmin aikaisempaan verrattuna. Muutama metri rappusiin ja yksi kerros ylöspäin - ja tadaa, jo ollaan töissä! 

Nyt siis kuuluu jo vallan hyvää, ja takana on huippu viikonloppu! Eilen nimittäin juhlistettiin minun ja Marian tj20ä (siis ajatelkaa miten aika on kulunut!!) syöden tyttöporukalla kreikkalaista Kefi-ravintolassa, Toronton Greektownissa. 

 

Paras salaatti hetkeen, ja ihanan siisti ja tunnelmallinen ravintola. Lisäksi meidän tarjoilija oli symppis ja ehdotti meille kuulemma hyvää nightclubia illan jatkoa varten. Ei sitten poikettu, mutta ehkä ensi kerralla. :-)  Täytyy kyllä antaa täysi kymppi kyseiselle mestalle!

Mun ja Heidin osalta ilta jatkui Jack Astor'sin kautta Cabin 5-baariin, jonne ollaan koetettu löytää tiemme jo kahdesti aikaisemmin - ekalla kerralla ei löydetty koko paikkaa, toisella kertaa se oli suljettu. Nyt kolmannella kerralla sitten lykästi ja päästiin astumaan sisään kuin kotibileisiin. Vanhan näköinen, hämyisä baari pikkuruisella tanssilattialla, ja paikka aivan täynnä tanssivia ihmisiä - jopa siellä baaritiskillä asti. Fiksuina oltais jääty tuonne, mutta päädyttiinkin seikkailemaan pitkin Torontoa niin kävelten kuin taksilla. Ei löydetty meidän tyylistä paikkaa, ja kellon lähennellessä kolmea päätettiin ottaa taksi kotiin. Hyvä päätös, sillä kyllä vain tuli uni helposti! Jospa sitä sais tässä korjattua univajetilanteen nyt, kun häiriötekijät on poissa. :)

In love.

Kohta 7kk sitten, sattumusten summana (kiitos parin nimeltä mainitsemattoman henkilön) tapasin miehen, joka muutti elämäni kertaheitolla. Se mies toi mulle aamupalan nenän eteen, kun olin aamulla väsynyt ja nälkäinen. Se ajoi Kaustiselle kerta toisensa jälkeen vain nähdäkseen mua, tai viedäkseen mut koulusta kotiin. Toimi mun kanssa lastenvahtina kun oltiin tunnettu vasta pari hassua viikkoa. Ylitti odotukset järjestäessään mulle ikimuistoisimmat treffit ikinä. Kantoi mulle kukkia ja suklaata kerta toisensa jälkeen. Haki mut opiskelijakekkereistä keskellä viikkoa, keskellä yötä ja otti mut viereensä yöksi. Lupasi odottaa mua maailman ääriin.

Kauaa ei tarvinnut odottaa. Tässä oli mies, joka vie jalat alta. Joka tietää just, miten kohdella naista. Joka pelkällä hymyllään pelastaa huononkin päivän. Joka osaa aina lohduttaa. Mies, joka on aina valmis ottamaan syliin ja lähelle. 

En tiedä, kirjoitanko tätä jossakin ikävä-hellyyspuuskassa, vai siksi, että oon viime aikoina tajunnut asioita entistä paremmin. Mulla on vain tahto kertoa koko maailmalle ihmisestä, johon syksyn mittaa rakastuin, ja joka on saanut mut tuntemaan itseni niin rakastetuksi. Oon vakuuttunut siitä, että oon löytänyt miehen, jonka kanssa on aidosti hyvä olla.

Olin jo pian meidän tapaamisen jälkeen kertonut Iirolle, että aioin hakea 3kk:n vaihtoon. Kun sitten kuulin tulleeni hyväksytyksi Torontoon, koin pelonsekaisia tunteita. Iiro kuitenkin sanoi alusta saakka odottavansa mua, ja siihen oli helppo luottaa. Se, mikä mut kuitenkin totaalisesti yllätti, tapahtui joulun aikoihin. Iiro ehdotti, että matkustaisi tapaamaan mua Torontoon, jotta meidän ei tarvitsisi olla erossa ihan sitä kolmea kuukautta. Yritin vastustella, olihan nuo lennot aika arvokkaita. Ja jos totta puhutaan, en meinannut edes uskoa tätä todeksi, kunnes mun elämäni mies tosiaan meni, tilas ja maksoi lentoliput itselleen. Kuka tekee tällaista?! Tää oli enemmän kuin olisin koskaan pyytänyt, eikä sanat riitä kertomaan miten otettu mä tästä olin ja olen edelleen.

Yhteinen aika täällä Torontossa oli ikimuistoista ja ihanaa. Eroaminen lentokentällä uudemman kerran sen sijaan täyttä tuskaa ja ahdistusta. En varmaan koskaan unohda sitä hetkeä, kun jouduin kääntymään kyyneleitä pidätellen takaisin Iiron jatkaessa turvatarkastukseen. Tuo eron hetki tuntui vielä paljon murskaavammalta kuin tammikuun viimeisen päivän ero Helsinki-Vantaalla, vaikka silloin edessä olikin kokonaiset 3kk Torontossa. 

Tänään jäljellä on kuitenkin enää 30 päivää siihen, että päästään koneeseen ja aloittamaan matka kohti Suomea. Tj70 tuntuu olleen vasta äsken, viikot on vierineet niin vauhdilla. Oikeastaan koko sen ajan, kun ollaan Iiron kanssa tunnettu, meidän suhdetta on varjostanut se tosiasia, että keväällä joudutaan olemaan erossa pitkän aikaa. Kohta se aika on kuitenkin jo ohi, ja voidaan ylpeinä suhteemme kestäneen. Kaiken tämän ikävän ja ahdistuksen jälkeen päästään ihan pian aloittamaan kunnolla tämä yhteiselo. Oon siitä enemmän kuin onnellinen. <3

Hymyillen huhtikuuhun

Sunnuntaina 1.2, ensimmäisenä päivänä Torontossa, kirjoitin puhelimen muistioon ikäänkuin päiväkirjaa.

"Ruokakassit paino tonnin ja samoin ikävä. Itku tuli pariin otteeseen. Skype on maailman hienoin keksintö." 

Nyt ei millään uskoisi, että tuosta päivästä on ihan just 2kk aikaa. Vaikka päivät itsessään ovat välillä tuntuneet piinaavan pitkiltä, aina ne vaan vaihtuvat yöksi ja seuraavaksi päiväksi. Sillä ajatuksella tässäkin ollaan henkisesti rankka viime viikko jaksettu. Yhtenä päivänä subwayasemalle kävellessä mieleen juolahti jotenkin tosi ihana ja liikuttava ajatus. Mietin, että jokainen askel, jonka täällä otan, vie mut lähemmäksi kotia. Koska niinhän se on. Aika kuluu joka minuutti ja sekunti, ja niin ne päivät ovat tähänkin asti vierineet. Nyt kun ajattelee, niin ihan pelottavankin nopeaa. Oon saanut nähdä, tehdä ja kokea paljon, mutta vielä lisää kokemuksia olisin vailla. 

Se, mitä ehkä eniten odotin tältä reissulta, on vielä jäänyt vielä vähäiseksi; uudet ystävät. Töissä oon päässyt tutustumaan aivan ihanaan ja hauskaan Heidiin, jonka kanssa päästiin viihteellekin noin kuukausi takaperin.  Täkäläisiin ja muualta maailmasta tulleisiin ihmisiin tutustuminen on kuitenkin tuntunut haastavalta, kun oon pyörinyt lähinnä töissä ja salilla, mutta tämän aion vielä korjata. 

Viime lauantain Suomi-koti Fundraising Bowlerama -hyväntekeväisyystapahtumassa tavattiin suomalainen viestinnän opiskelija, joka haastatteli meitä gallupiin joka ilmestyy pienessä Kanadan Sanomat -lehdessä. Siinä juteltuamme vaikka ja mitä hän vinkkas meille keskiviikkoisista Couchsurfing-yhteisön järjestämistä tapaamisista Torontossa, ja joko tulevana tai viimeistään ensi viikon keskiviikkona tarkoituksena olisi uskaltautua illaksi pois kotoa ja tutustumaan uusiin tyyppeihin. Myös yksi hoitajista Suomi-kodilla on luvannut ottaa selville parin mun ikäluokkaa olevan tytön numeron, joiden kanssa pääsisi sitten tutustumaan ja viettämään aikaa. 

Oon kuitenkin kiitollinen myös niistä ihmisistä, joiden kanssa saan päivittäin töitä tehdä. Pirtsakka keittiötyöntekijä, nuoret hoitajaopiskelijat, suomalainen ihana "lempparihoitaja", kiinalainen aina iloinen kotihoidon työntekijä, jonka mukana oon saanut kulkea tiistaisin, suomalais-kanadalainen hirveen mukava hoitaja, hymyilevä fysioterapeutti, ihana terapiakoira Rodney hauskan omistajansa kanssa, mukavat ja kannustavat vapaaehtoistyöntekijät, nauravaiset filippiiniläishoitajat, sekä tietenkin aivan ihanat Suomi-kodin asukkaat. <3 Raskaana päivänä positiiviset kommentit, kehut ja asukkaiden hauskat jutut ovat piristäneet ihan mahdottomasti. Vaikka nyt(kin) on koti-ikävä, voin rehellisesti sanoa, että tätä paikkaa ja näitä ihmisiä jään kaipaamaan. 

Pariviikkoisen parhaita paloja

Pitkään hiljaisuuteen syynä tähänastisen elämäni ehkä ikimuistoisimmat viikot Iiron kanssa Torontoa kierrellen ja upeita elämyksiä keräillen, sekä Iiron Suomeen paluun aiheuttama ikävä ja ahdistus. Tekemistä riitti ja luonnollisesti sen yhteisen ajan halusi viettää viimeisen päälle yhdessä, mahdollisimman paljon kahdestaan. Iiron sitten palattua Suomeen mun oli tarkoitus tulla jo pian kirjoittamaan, mutta fiilis puuttui. Tää viikko on ollut aivan hirveä, etenkin ne muutama ensimmäinen päivä. Oloa ei yhtään helpottanut, että täällä talossa jo aikaisemmin pörränneet perhoset alkoivat vierailemaan just Iiron lähdettyä paljon useammin, ja osoittautuivat koiperhosiksi. Ötökkäkammoisena, siis oikeasti kammoisena ne ekat päivät oli jotain aivan hirveää. Mä itkin, tärisin, pelkäsin, en voinut nukkua. Samalla ikävöin ja halusin vaan kotiin, ruoka ei maistunut sitten yhtään, ja motivaatiota ei ollut oikein mihinkään. Tuntui, kuin koko maailma olisi romahtanut, ja joka päivä sai tehdä töitä että jaksoi lähteä liikkeelle.

Nyt tuntuu, että pahimmat päivät on ohitse. Ensi viikolla vietetään pyöreitä, kun jäljellä on enää tj30, ja tänään olin pakahtua onnesta, kun sain taas osoituksen siitä miten ihana ja rakastava perhe ja poikaystävä mulla on. Oon etuoikeutettu, ja niin kiitollinen. <3 Lisäks tää koiongelma on vähän lieventynyt ainakin hetkeksi, kun otin asian itkunsekaisesti puheeksi ja talon emäntä tuli asentamaan ansoja, siivosi mun huonetta mun poissaollessa ja haki kaupasta myrkkyä, ja näin ollaan saatu nyt viimeiset päivät perhoset pysymään omissa oloissaan. Tosin veikkaan että ekana päivänä tuo myrkytysaine sai vaan koit lentämään karkuun ja siks niitä pörräsi ympäri huonetta, nyt jo vähän huvittaa mun reaktio vaikka siis reagoisin ihan samalla tavalla nytkin. Fobia mikä fobia.

Paljon on tapahtunut mutta ehkä järkevämpää jakaa tapahtumia eri postauksiin vähän, jottei tästä tuu ihan sekametelisoppa. Joten palataan niihin kuviin ja tunnelmiin, kun Iiro oli vielä täällä ja vieteltiin tavallaan ensimmäistä yhteistä ulkomaanmatkaamme. Tästä jäi niin upeita muistoja. <3

1. Aloitetaan aikajärjestyksessä, Chinatownin visiitistä kerroinkin jo edellisessä postauksessa, joten seuraavana vuorossa CNtower! 

Tää on oikeastaan sellainen must-juttu, mikä kaikkien Torontoon matkustavien on ehdoton kokea. Maailman toiseksi korkein rakennus, yksi ns. "uuden maailman seitsemästä ihmeestä". Ja siis kyllähän tää aika ihmeellinen onkin, en voi käsittää miten tällainen on joskus voitu rakentaa! Tornin sisällä pyöri kuvia rakennusvaiheesta, ja täytyy sanoa että aika hurjapäitä täytynyt rakentajien olla työskennellessään parhaimmillaan (tai pahimmillaan) puolen kilometrin korkeudessa. Me tehtiin visiitti torniin jo maanantaina, vain muutama päivä Iiron tänne saapumisesta. Tiketit kourassa ei voinut enää perääntyä, ja lasiseinäisen hissin alkaessa nousta vauhdilla kohti taivasta kylmä hiki pukkas pintaan. Kerran vilkaisin vahingossa alas ja se riitti! 

Ylhäällä maisemat oli aivan upeat, niinkuin kuvitella saattaa. Meidän onneksi sää oli just passeli, selkeä ja aurinkoinen, ja näköalat kantoi kauas Ontariojärvelle ja pitkälle kaupunkiin. Metsästin kauan sopivaa uhria ottamaan minusta ja Iirosta parit yhteiskuvat, mutta saatiinhan me lopulta muutama julkaisukelpoinen otos. :) Tähysteltiin kiikareilla kaupunkia, käytiin kiertämässä aidalla suojattu alue tornin "ulkopuolella", otettiin varovaisia askelia ja epäonnistuneita yhteisselfieitä maailman ensimmäisen lasilattian päällä, ja mun toiveesta käytiin myös välipalalla CNtowerin ravintolassa. Empä oo ennen juonut päiväkahveja yhtä hulppeissa maisemissa!

2. Ripley's Aquarium

Heti CNtower-elämyksen jälkeen - vielä vähän jalat tutisten - Iiro ehdotti että käytäisiin saman tien tornin juurella sijaitsevassa akvaariossa. Saatiin siis vähän niinkuin kaks kärpästä yhdellä iskulla. Päästiin ihmetteleen vedenalaisen maailman ilmestyksiä, kaikenlaisia kummajaisia sitä maailmaan riittääkin. :DD Ehkä siisteintä oli nähdä ihka oikea hai in real life, tai sitten suloiset jättikokoiset rauskut. Tuolla sai helposti vierähtämään muutaman tunnin, eikä hintakaan ollut suolainen, suosittelen kyllä kaikille Torontoon matkaaville!

3. Hockey Hall of Fame

kopio NHL-pukkarista / Jari Kurrin jersey / Stanley Cup!! / Wayne Gretzky @hhof

Tämäkin must-kohde, jääkiekkoihmisten paratiisi, paikka jossa tunsin olevani niin pihalla. :D Minä jääkiekosta mitään tietämätön koin HHOF:lla suurimmat wow-elämykset bongatessa lukuisten suomalaisten nimiä ja kuvia, ja tietenkin kohokohta oli nähdä se kuuluisa Stanley Cup-pokaali. Se oli tietty ikuistettava! 

4. Little Italy

Puhe oli ollut käydä yhtenä päivänä pikku-Italiassa syömässä, ja näin tehtiin. Kevään ensimmäinen oikeasti keväinen nahkatakkikeli-päivä, välillä tuli ihan kuuma käveleskellessä suloisia Little Italyn katuja ja valikoidessa kivannäköistä ruokapaikkaa. Käveltiin vissiin koko pikku-Italian läpi ja päädyttiin palaamaan jo aikaisemmin ohitettuun Cafe Diplomaticoon. Vastassa oli ystävällinen ja avulias henkilökunta, sekä tunnelmaltaan niin ihanan italialaistyylinen ravintola. Pizza oli törkeän hyvää, ja lähtisin kyllä milloin tahansa uusiks tuonne herkuttelemaan! 

Little Italy oli täynnä kauniita rakennuksia, joten kuvattavaa riitti. Vielä keväämmällä tuonne täytyy ehdottomasti päästä italialaiselle gelato-jäätelölle, nam!

5. Niagara Falls

Nyt kun näitä kuvia kattelee, niin vitsi meillä onkin ollut tuuria sään kanssa! Niagaralle lähdettiin Safetoursin Casinobussin kyydissä torstaiaamuna noin klo 9.45. Oltiin aikaisemmin saatu työpaikalta vinkkiä tästä edullisesta tavasta päästä ihailemaan putouksia Niagaran kasinolle kulkevan bussin kyydissä. Niinpä edellisinä päivinä sitten googleteltiin ja löydettiin helpoiten löytyvä pysäkki, Holiday Inn Midtown-hotelli ihan lähellä College subwaystationia. Bussi ottaa ensisijaisesti kyytiin kasinolle meneviä pelaajia, ja paikkansa ennakkoon varanneita, mutta koska vapaita paikkoja jäi, päästiin kyytiin. Ja vieläpä vierekkäisille paikoille! Olin aikaisemmin lukenut jotain 35 dollarin hinnasta, mutta iloisena yllätyksenä jouduttiin maksamaan vain 15 dollaria per naama! Lisäksi bussissa viihdykettä tarjosi tv-ruuduista pyörivä elokuva.

Ja olihan ne hulppeat, ai että. Tukka, takki ja kamera kastui Niagara Fallsien kosteudessa, mutta hymy ei hyytynyt. Käytiin myös kiertelemässä vähän matkaa Niagaran kaupunkia, sekä casinon kanssa samassa rakennuksessa sijaitsevia putiikkeja. Yksi kaupoista, jonka nimeä ei harmi kyllä muista, myi halvalla upeita kenkiä ja vaatteita, ja sieltä mukaan tarttuikin yksi kesäpaita. Kuvia tuli reissulla räpsittyä niin, että muistikortista loppui tila, ja kotiin palattiin väsyneinä mutta tyytyväisinä. Matkasta sen verran, että tuo kasinobussi kulki sen verran lujaa, että päästiin perille arvioitua nopeammin. Helppo ja edullinen tapa nähdä putoukset siis, tosin joillekkin tuo n. 5 tunnin aika Niagaralla ei välttämättä riitä, mutta meille se tuntui ihan riittävältä. :)

6. Toronto Maple Leafs vs. San Jose Sharks!

Vaikken niin jääkiekkoihminen olekaan, niin tää oli kokemus, joka jää mieleen. Enkä tosiaan kadu, vaikka lipuilla olikin varsin suolaiset hinnat, ja vaikka "väärä joukkue" voitti. Olihan se jo aikaisemmin tiedossa, että TML on pelannut viime aikoina vähän heikosti. Mutta vitsi, se showmeininki ennen pelin alkua ja koko sen ajan oli jotai uskomatonta. Voin niin allekirjoittaa sen, että kyllähän tuo oli paljon hienompaa nähdä livenä paikan päällä, kuin tv:stä! Ja siis edelleen painotan sitä, että mä en todellakaan oo ollut kiinnostunut jääkiekosta aikasemmin. Tämän pelin aikana sanoinkin Iirolle, että kyllä mä tällaiseen lähtisin varmasti uusiks! Paikat meillä ei tosiaan olleet erikoiset, koska parempien paikkojen liput oli menneet ja oisivat maksaneet luonnollisesti enemmän. Mutta aivan hyvin pysyi pelin mukana kauempaakin! Upea elämys.

Tässä nämä meidän yhteisen kaksviikkoisen parhaat. Jos keksitte kysyttävää, niin kysykää! Myös postausehdotuksia otetaan vastaan. :) Vielä vähän päälle neljä viikkoa jäljellä, eli aikaa on nähdä ja kokea vielä vaikka mitä. 

Chinatown & elämäni naistenpäivä

Muru koisii vieressä ja takana on unohtumattomia yhteisiä kokemuksia Torontossa. Just nyt kaikki tuntuu niin hyvältä ja ajatuskin tämän maan jättämisestä kauhistuttaa. Toisaalta ikävä perhettä kohtaan sen kun kasvaa. Esimerkiksi eilen siskoilta ja mummulta saapunut paketti sai liikuttumaan ja tänään meinas itku tulla ostoskeskuksessa kun kerroin Iirolle jotain, mitä äiti oli mulle joskus sanonut... Kyllä mä vain tarvitsen ympärilleni sen oman rakkaan perheen, vaikka täällä suurkaupungin sykkeessä tekemistä ja näkemistä riittää ja ihmisten ystävällisyys pistää ihmetyttämään vieläkin.

Iiro saapui tosiaan viime viikon perjantaina, siinä syy blogihiljaisuuteen. Voitte vaan kuvitella miten ihanaa oli nähdä oma kulta lentokentällä, viiden viikon erillään elämisen jälkeen! Sen jälkeen ollaankin roikuttu toisissamme melkeimpä 24/7. :) Pelkästään tämä jälleennäkeminen ja yhdessäolo ois tehnyt viime sunnuntaisesta naistenpäivästä tähänastisen elämäni parhaan, mutta nyt päästiin jo täydellisyyden rajoille. Päivällä lähdettiin ensin tutkimusmatkalle Toronton Chinatowniin, kiinalaiseen kaupunginosaan.

Ihasteltiin komeita, katuja koristavia graffiteja ja suloisia toripöytiä, poikettiin halpoja vaatteita, kenkiä ja sekatavaraa myyvissä putiikeissa, näpsittiin kuvia ja etsiskeltiin lupaavaa ruokapaikkaa. Turhan moni ravintolan mainoskyltti näytti vähän arvelluttavalta ja tiuhaan esiintyvä sana "seafood" ei innostanut kumpaakaan. Lopulta päädyttiin vähän vahingossa korealaiseen The Owl of Minerva -ravintolaan. 

Oli vaikeuksia uskaltaa tehdä päätös ruokavalinnan suhteen, mutta ruokien saapuessa pöytiin ja päästessä suuhun asti oltiin erittäin tyytyväisiä! Sitä ennen päästiin (jouduttiin) tosin maistamaan mitä eriskummallisimpia kylmiä alkuruokia, muun muassa jotain kylmää peruna-kanasörsseliä ja merilevää! Mielenkiintoisia makuelämyksiä, mutta onneksi päällimäiseksi mieleen jäi tulinen mutta herkullinen kana, jota tilasin pääruuaksi. Mietityttämään sen sijaan jäi, mistä lisukeriisin violetti väri mahtoi johtua. Oudoksuntaa herätti myös ruokajuoma, joka oli kuin lämmintä vettä jollain viinatwistillä...any ideas? Tai no, ehkä parempi ettei tiedetä. 

Maukkaan päivällisen jälkeen vatsat täynnä jatkamaan kiertelyä, torikaupasta mukaan pari rasiaa halpoja mansikoita ja terttu banaaneja (näillä hintaa vain 69 c/lbs!!) ja matka jatkui kotia kohti. Jälkkärit oli vielä syömättä, joten stopattiin vielä King Stationilla ja poikettiin Tim Hortonsissa jälkkärikahveilla ja -donitseilla. Kotiin viimein päästyä leikittiin mastercheffiä ja sulatettiin Iiron mummun lähettämää Fazeria, dipattiin mansikoita ja loihdittiin niiiin hyvää iltapalaa. <3 

Ei ehkä kauneimpia suklaamansikoita, mutta maistui niin taivaallisilta! Naistenpäivän kunniaks sain kaiken hyvän päälle vielä selkähieronnan, on mulla vaan maailman ihanin mies. <3 

Astu ulos kuplasta

Luin pari päivää sitten tämän artikkelin. Maaret Kallion teksti osui ja upposi. Pystyin tunnistamaan itseni ja niin monta muuta tästä kuvauksesta, jonka mukaan me ihmiset elämme kukin omassa kuplassamme. Ajatusmaailma on tyyppiä "minä minä minä"; "minun totuuteni on ainoa oikea". Tunnistin monta ihmistä erityisesti Kallion kuvaamasta "Suomi-kuplasta". Ai että miten monta kertaa olenkaan hammasta purren ja pään sisällä kiehuen kuunnellut kitinöitä yhdestä sun toisesta Suomen valtiota koskevasta epäkohdasta,

 Haluatteko kuulla mun omia lemppareita? Miten olisi VR? "VR= Venaa rauhassa", "Ei yllätä että ollaan taas kaks tuntia myöhässä aikataulusta", "Mitä varten junilla on aikataulut jos niihin ei voi luottaa!?" Joo kyllä, ihmisillä voi olla oikeasti kauhea kiire, mutta suurin osa näistä ihmisistä on todennäköisesti ollut matkustamassa valtion raiteilla kotiin tai kaverille viikonlopun viettoon. Siis jos totta puhutaan, kyse ei oo ollut elämästä ja kuolemasta, vaan mukavuudenhalusta ja sietokyvystä. 

Sitten on nämä sote-alan, lapsilisän, vanhustenhoidon yms yms saralla tehdyt leikkaukset. Kun raha ei riitä, jostain pitää säästää. Totta on, että kansanedustajien torkkupeitot olisi voitu jättää hankkimatta ja tehdä sillä rahalla jotain Suomen kansaa hyödyttävää. Siltikin, se raha tuskin olisi pelastanut näiltä jo tehdyiltä leikkauksilta. Totuus vaan on, että kun rahaa ei ole, jostain kohtaa pitää kukkaronnyörejä kiristää. On tehtävä päätöksiä, jotka eivät kaikkia miellytä, ja kyllähän ne tuntuvat omaankin korvaan välillä aika mielettömiltä. 

Omassa lähiympäristössä ehkä yleisin valituksen kohde on ollut opintotuki. Viime syksy oli itsellä ihan täyttä tuskaa, kun sai laskea joka pennin ja siltikin rahat oli loppu jo kuun puolivälissä. Joistakin asioista kun ei halunnut luopua sitten millään. Halusin ja haluan edelleen syödä terveellisesti (=kalliisti), käydä salilla treenaamassa kotona treenaamisen sijaan, ja välillä on ihan kiva käydä vaikka kahvilla kaverin kanssa. Perunapussilla, jauhelihalla ja mummun punajuurilla pärjäisi, mutta kun en tykkää syödä samaa ruokaa monena päivänä peräkkäin. Kaurapuuro olisi halpaa ja terveellistä, mutta pelkiltään siihen tylsistyy. Kotona treenaamalla vois saada samoja tuloksia, mutta tykkään harjoitella painojen kanssa mieluummin. Plus talvisaikaan on mukavampi treenata lämpimässä sisätiloissa kuin kylmässä autotallissa tai ahtaassa huoneessa. 

Mitä nyt tässä sitten yritän sanoa? Mulla särähti korvaan (tai siis silmään, hehe) se suomalaisten (tai liekö muidenkin maailman ihmisten) tyytymättömyys. Kansa etsii vikoja, eikä mikään jää huomaamatta. Kun lunta sataa maaliskuussa, kitistään ja toivotaan kevättä. Kun sitten lämpötila nousee ja lumi sulaessaan muuttuu sohjoksi, on ällöttävän märkää, kengät kastuu, on masentava ilma etc. Pieni ihminen ei näe omaa napaa pidemmälle. Tärkeintä on, että mulla on hyvä olla. 

Tottakai jokainen voi tavoitella onnellisuutta, mutta valitettavasti olo ei parane ainakaan valittamalla. Sen oon (entisenä) pessimistinä huomannut. Paha olo ja tyytymättömyys tarttuu, senkin oon huomannut, Kliseistä ehkä, mutta meillä Suomessa on asiat oikeasti sen verran hyvin, että joskus voisi miettiä kahdesti - tai mieluummin vaikka viidesti - ennenkuin päästää suustaan jotain negatiivista. Tunteista ei tarvitse vaieta, mutta hyvät ihmiset - opetellaan pliis sanomaan useammin kiitos ja olemaan kiitollisia siitä, mitä meillä jo on. Mä en ole matkustellut paljoa, oon nyt vasta ensimmäistä kertaa Euroopan ulkopuolella, mutta tässäkin ajassa vastaan on tullut monta asiaa, jotka Suomessa on paremmin kuin täällä.

Vaikka Suomessakin on vielä kodittomia, siellä vastaan ei ole tullut vilkkaan tien varressa lumihangessa nukkuvaa, viemärikaivon päällä makoillen lämpöä hakevaa koditonta. Suomessa saat opiskella korkeakoulussa ilmaiseksi ilman lukukausimaksuja, ja saatat saada vielä yhteensä muutaman sata euroa opinto- ja asumistukea. Torontossa vuoden korkeakouluopiskelu maksaa kuulemma semmoiset 7000 dollaria, ja jokainen opiskelija on töissä yhdessä tai useammassa paikassa opintojensa ohella. Täällä ihmiset pitävät parin kilsan matkaa liian pitkänä kävelten kulkemiseen, joten autoilla ja julkisilla kuljetaan tiuhaan - ympäristö saastuu. 

Joka valtiolla on ihan varmasti omat plussansa ja miinuksensa. Täällä Torontossa oon kuitenkin rakastunut erityisesti yhteen asiaan: ihmisellä on luonnostaan halu auttaa ja olla ystävällinen. Ihmisiä on joka lähtöön ja toki täälläkin on tullut vastaan töykeästi käyttäytyviä ihmisiä, mutta yleiskuva ihmisistä on avoin ja ystävällinen. Kun iäkäs nainen poistuu bussista rollaattorin kanssa, lauma pysäkillä jonottavia ihmisiä tarjoaa kättään ja auttaa tämän ulos autosta. Kun katutaiteilija niiskuttaa, ohikulkija pysähtyy tarjoamaan nenäliinaa. Kun nuori poika pudottaa bussissa kolikon, ympärillä istuvat ryhtyvät etsimään. Kun töissä autan syöttämään jonkun asukkaista, saat aidon, lämpimän kiitoksen. Kun tänään kävelin salilla treenaamaan, sain kehuja paidastani ventovieraalta ihmiseltä. Inhottavaa sanoa, mutta omassa kotimaassa en tosiaan ollut tottunut tällaiseen. Kertokaa, jos vaikuttaa siltä, että oon vaan asunut väärässä paikassa. 

Joka tapauksessa, oon lyhyessä ajassa oppinut kullanarvoisia asioita elämästä. Ihmisiin tutustuminen on rikkautta ja suotavaa. Pienet sanat ja teot voivat pelastaa päivän. Hymy ja aitous ovat parempaa kuin sarkasmi ja negatiivinen ajattelu. Nää on asioita, jotka oon kyllä tiennyt, mutta jotka vasta täällä ovat tulleet osaksi mua. Vaikka ei olla vielä nähty paljoa Torontoa, rakastan tätä paikkaa jo. Jos en olisi tänne uskaltautunut lähteä, katuisin. Ja vitsit mitä olisin menettänyt. Vinkkinä ihmiset; jos teillä vaan on mahdollisuus astua kuplastanne toisen maan kamaralle, viettää aikaa ja nähdä elämää siellä, tehkää se. Tää on ollut tähänastisen elämäni parhain päätös.