Long day behind

Kolmas viikko ihan kohta pulkassa, ja huomenna taas kympit paukkuu! Jäljellä "enää" 70 päivää, kyllä aika kuluu hurjaa vauhtia. Kohta jo 1/3 takanapäin! Samalla tuntuu kuitenkin paljolta tuo tj70, siinähän ehtii vaikka mitä. :) Sen sijaan Iiron tänne tuloon ei ole enää kahtakaan viikkoa, oon niiiin innoissani! Tää päivä tuntui erityisen pitkältä ja pitkästyttävältä iltavuoron takia, mutta niin sitä taas vaan selvittiin. Tosin jos metromatka olisi ollut yhtään pidempi, olisin varmaan nukahtanut kesken matkan, hah. Ilma oli taas kivasti viilennyt iltaa kohti ja koska en millään jaksanut kiskoa mukana olleita tuulihousuja enää kesken matkan jalkaan, koitin välttyä paleltumiselta juoksemalla ikuisuudelta tuntuvan kadun (tunnetaan myös nimellä Alcorn Avenue) puolivälin paikkaille. No, ehti ne jalat sitten kuitenkin kylmettyä siinä loppumatkan aikana. Ai että tuntui hyvältä päästä sisälle lämpimään, kerrankin jopa meidän kellarissa sijaitseva keittiö tuntui muka lämpöiseltä.

Nyt tässä siis valmistaudutaan niin henkisesti kuin fyysisestikin huomiseen aamuvuoroon. Herätys puoli 7, ja täällä kello näyttää jo yli yhtätoista. Ois siis varmaan syytä asetella tietsikka pöydälle, tuijoteltava hetki ruudun toisella puolen nukkuvaa rakasta ja painettava pää tyynyyn. Huomenna viikon vika työpäivä, tj70-päivä, salipäivä, sekä Essin ja Marian eka baarireissu-päivä! Toisin sanottuna; hyvä päivä! Mitä parhainta perjantaita myös teille, ja rentouttavaa viikonloppua sekä hiihtolomaa niille, jotka sen tänä viikonloppuna aloittavat. :-)

Thankful

Aamu ei lähtenyt parhaalla mahdollisella tavalla käyntiin. Tajuton väsymys, epäselvyydet työpäivän kulussa, turhautuminen joidenkin ihmisten käytökseen tai ihan vain olemukseen, stressi siitä ehdinkö saada lounaan tilattua ajoissa vai joudunko kituuttamaan köyhillä eväillä...joo-o, alkupäivä täynnä enemmän ja vähemmän negatiivisia juttuja. Jotain kuitenkin tapahtui. Mun talvilomaviikko varmistui ja saan viettää ainakin ensimmäisen viikon Iiron kanssa tiiviisti hänen tänne tullessaan. Tässä vaiheessa päivän arvosana nousi roimasti. 

Työpäivä saatiin pulkkaan, laahustettiin lumisateessa bussiin ja näin tutulla asemalla pois - edessä salitreeni. Tsemppaava pt ja typerät läpät sai entistä paremmalle tuulelle, ja kun portaiden kulkeminen sekä ylös että alaspäin tuntui aivan liian haastavalta, tiesi treenin menneen perille. Salilta hymy korvissa subwayasemalle, ja päivän kulku oli muuttunut täysin. 

Asemalle tultua kuulin melkeimpä jokapäivä asemalla hengailevien katu- tai tässä tapauksessa metroasemasoittajien soiton, ja tämänkertainen artisti soitti ja lauloi varsin hyvin. Laulua jäi mielessään oikein kuuntelemaan, vaikka samalla suuntasin hetken mielijohteesta aseman SecondCupiin. Tsekkasin valikoiman ja tilasin extemporena mustikkaskonssin. Maksaessa pyysin kassatytöltä apua kun en itse ollut varma minkä arvoisia kolikoita lompakossa pyöri, ja vaihdettiin hymyt. Olin jo kävelemässä kyseisen kahvilaketjun logolla koristettu paperipussi kourassa kohti metrotunnelia, kun käännyinkin äkkiä ympäri. Raotin lompakon vetoketjua, kävelin määrätietoisesti metroasemasoittajan eteen ja pudotin muutaman kolikon kitarakoteloon. Vastapalkkioksi sain hymyn ja lukea soittajan huulilta "Thank you". Nyt kuulostaa jo varmasti ärsyttävän yltiöpositiiviselta, mikä on mun kohdalla ainakin aikaisemmin ollut varsin epätodennäköistä, mutta metroa odotellessa viheltelin ja tunsin niin suunnatonta tyytyväisyyttä ja onnellisuutta. Tuhansien kilometrien päässä rakkaista ja tutusta, ihanasta kotimaasta, tunsin taas kerran jotain vetovoimaa tätä paikkaa kohtaan.  

Pääsin kotiin, huikassin heipat takaisin vuokraemännälle ja kysäisin, oonko saanut sattumoisin postia. Porukoilta oon odottanut lehtitoimitusta jo viikon verran, Iiron kirjettä suunnilleen yhtä kauan. Eteisen pöydällä oli paketti jonka kerroin olevan luultavasti vanhemmiltani. "You know what...this is from my boyfriend," totesin innosta sekaisin luettuani lähettäjän nimen, En malttanut oottaa paketin avaamista, koska olin tosiaan olettanut saavani sen kirjeen. Taas kerran sain kuitenkin yllättyä mun rakkaan kekseliäisyydestä ja vaivannäöstä. 

Mä sain kirjeen. Luin sen ensimmäisenä, niinkuin kirjekuoressa pyydettiin. Kyyneleet nousi silmiin Tyhjäsin pahvipakettia sydän pamppaillen. Tunsin vaan suunnatonta rakkautta, tunsin olevani niin etuoikeutettu. Ehkä onnellisimmaksi mut sai paketista löytyvä nalle, joka tuoksui Iiron hajuvedeltä. Miten toisen tuoksua voikaan kaivata näin! Välillä tuntuu, että en mä ansaitse tätä kaikkea enkä näin ihanaa miestä. Haluan olla aina vain parempi tyttöystävä, ja just tuossa vitsailtiinkin aiheesta. Ollaan nimittäin kovia kilpailemaan keskenään, ja sanoin että tässä asiassa - nimittäin toisen huomioimisessa - saakin kilpailla. Joten Iiro, kun luet tämän (koska tiiän että kuitenkin sen teet), niin kuule. Oon ihan tajuttoman onnellinen ja kiitollinen susta. <3 

Oon myös kiitollinen tästä mahdollisuudesta, jonka oon saanut. Saan viettää unohtumattomat kolme kuukautta toisella puolella maailmaa saaden uusia kokemuksia ja oppien uusia asioita itsestäni ja ympäröivästä maailmasta. Kaiken sen jälkeen mua odottaa kotimaassa ihana perhe, rakastava poikaystävä ja monta huippua ystävää. <3 

Tänään menen hymyssä suin nukkumaan. 

Freezing cold

En tosiaan meinaa uskoa, että tässä elellään jo kolmatta viikkoa Toronton hyisessä talvisäässä. Aika on vaan kulunut jonnekin sinne rättiväsyneiden aamujen, kahdeksantuntisten työpäivien ja nopeasti ohi vilahtavien iltojen lomaan. Oon onneksi saanut iltoihini mieluista sisältöä, sillä viime viikolla nappasin itseäni niskasta ja suuntasin työmatkan varrelta löytyvälle GoodLife Fitness -salille. Sain reilun tarjouksen 3kk:n jäsenyydestä, johon sisältyisi koko nelikerroksisen kuntosalin ja kaikkien ryhmäliikuntatuntien vapaa käyttö sekä 4 x PT:n ohjaus, joista viimeinen käytetään huomenna. Oli mielenkiintoista saada tietoon oma rasvaprosentti, terveyteen liittyvät uhat, ja terveydentilani mukainen ikäni, jota en aiemmin ollut edes ajatellut! Pääsin myös näkemään 3D-mallin itsestäni nyt sekä itsestäni 3kk:n päästä, hui. Suomeen palatessa pitäisi olla sitten lisää lihasmassaa, mutta samalla tiukemmassa kunnossa. Katsotaan miten käy, mutta tosissaan tässä ollaan sitä ainaista kesäkuntoa kohti porskuttamassa! Palataan aiheeseen myöhemmin. :)

Viime aikoina täällä on paukkuneet kunnon pakkaset ja on hytisty kylmästä, johtuen osittain tästä kovasta vinkasta mikä tuolta Ontariojärveltä kaiken järjen mukaan puhaltelee. Toissaviikonloppuna oltiin tosiaan kiertelemässä kauppoja ja pyörittiin keskustan liepeillä muun muassa etsien tietä CN-towerin juurelle. Sitä ennen ihasteltiin kauniita rakennuksia ja ainakin meikäläinen katseli katkerana, miten pariskunnat luisteli ja söpösteli keskenään City Hallin edustan kentällä.

Suomalaisten, mm. Viljo Revellin suunnittelema Toronton kaupungintalo "City Hall", sekä yksi varsin kylmissään hytisevä suomityttö.

 Palellutettiin käsiämme näpsien kuvia jokaisesta kiinnostavasta kohteesta, ja lämmiteltiin Starbucksissa kuumien kaakaoiden (ja ehkä maailman parhaalta maistuvan banaani-suklaamuffinin!!) voimin.

Ja löytyihän lopulta se CN-towerikin! Kun vihdoin päästiin kuvailemaan aitiopaikalta, hoksattiin olevammekin vähän liian lähellä, sillä eihän tuo yli 500-metrinen rakennus meinannut millään mahtua kuvaan kokonaisuudessaan. Lisäksi näkyvyys oli tosi huono, joten kuvista ei tullut niin hyviä kuin toivottiin. Saatiimpa nyt kuitenkin matskua, mitä verrata sitten keväämmällä napattaviin kuviin - voi olla sää ja maisema hiukan toisenlaisia!

Viime sunnuntaina real feel olikin sitten peräti -39 astetta, ei tuntunut aiemmat pakkaset enää juuri miltään. Täytyy myöntää, että hieman meinasi tulla kylmä. Toppapuvulle tuli siis käyttöä ja hyvin sen kanssa pärjättiinkin, ainoastaan otsan ja nenän väliin jäävä alue (= ainut osa kehosta mikä ei ollut turvassa tuulelta) meinasi paleltua. Paikallisten mukaan kylmin päivä pitkään aikaan, ja tuskin tulee enää tänä talvena vastaavaa.

Kylmästä ilmasta huolimatta ollaan saatu nauttia auringonpaisteesta ja huomaa, että kyllä se kevät sieltä vielä saapuu. Ennen kevättä saapuu kuitenkin jotain paljon odotetumpaa, nimittäin mun oma rakas sieltä Atlantin toiselta puolen! En vieläkään meinaa uskoa tätä todeksi, kuinka joku voi olla valmis uhraamaan niin paljon toisen ihmisen tekeen? Oon etuoikeutettu ja maailman onnellisin, että mulla on tällainen mies. <3

First time Downtown

Voi huhhuh mikä vastoinkäymisten päivä, mutta siitä lisää myöhemmin! Mutta niin sitä vaan kummasti kaikesta selvitään, vaikeuksien kautta voittoon! Nyt palataan kuitenkin viime sunnuntaihin ja mun sekä Marian ensimmäiseen visiittiin Toronton keskustassa. 

Matkattiin tutulta Summerhillin metroasemalta subwaylla kohti keskustaa Queen Stationille saakka, jossa jäätiin pois, käveltiin portaat ylös ja - tadaa, siinä se oli! Ihan ku mulle tehty ostoskeskus, täynnä toinen toistaan kutsuvampia vaatekauppoja ja pikkukahviloita. Ah, tää oli rakkautta ensisilmäyksellä. <3 

Swarovskin liikkeen nähdessä mun silmissä kiilui kuvitteelliset timantit, ja ihan itsenikin yllätin sillä reaktiolla, minkä ylemmästä kerroksesta hohtava "Michael Kors" sai aikaan. Victoria's Secret yllätti hintatasollaan, joka ei ollutkaan lähelläkään sitä mitä oletin. Iloinen yllätys siis! Forever21 oli toinen positiivinen yllättäjä, täynnä mun tyylisiä vaatteita. Kiertämättä jäi vielä useampi liike, yhtenä niistä Niken putiikki. Löysin jo aikaisemmin tästä lähempää Niken uutuuksia myyvän urheiluvaateliikkeen, ja oisin kovasti tahtonut tehdä visiitin tähänkin. Katsotaan, jos tulevana perjantaina tai viimeistään seuraavana maanantaina ehtisi, kun kerta vapaapäiviä vietellään. :) 

Mieleen nousi jo monta tuliaisiksi vietävää ja itselle ostettavaa juttua, mutta koittaa nyt malttaa mielensä. Vastahan me tänne tultiin! Onneksi kiertely ja hypistely ei maksa mitään, ja sitä aionkin harrastaa aina vapaapäivinä tylsyyden iskiessä. Tai sitten suuntaan GoodlifeFitness-salille, josta myös lisää myöhemmin. Stay tuned!

- Essi 

First week behind

Hassua että vaikka sitä ollaan asusteltu kaukana kotoa vasta viikon päivät, on nyt jo ikävä kotimaan ruokaa. Tietty kaikista kovin ikävä on perhettä ja omaa rakasta, mutta ruoka tulee sit hyvänä kolmosena. ;) Kaupasta löytyi ruista (tosin aika heppoisesti) sisältävää näkkäriä, ja eilen päästiin tsekkaamaan yhden virolaisen leipomon tarjonta. Sieltä löydettiin onneksemme melkein-kuin-karjalanpiirakoita ja melkein-kuin-suomalaista-ruisleipää! Tuo leipomo tuo tuotteitaan myyntiin Suomi-kodille joka perjantai, ai että sitä tuoksua. Tuumattiin vähän että tästä taitaa tulla meidän jokaperjantainen perinne - karjalanpiirakoita viikonlopuksi! Voin kertoa, että pitkän työpäivän jälkeen, viikonlopun alkajaisiksi, maistui karjalanpiirakka ja kylmä maito ihan taivaalliselta. <3

Puhuttiin tuossa justiin melkein koko perheen kanssa skypessä ja mamma kysäs, haluisinko sen lähettävän mulle jotain lukemisen lisäks. Vastaus oli itsestäänselvä; fazerin sinistä! Nyt ei siten muutakuin vaan odottamaan postin saapumista, niin pääsee lueskelemaan uusinta cosmoa ja nautiskelemaan suomalaisella suklaalla. <3

Eka viikonloppu täällä on meneillään, ja vihdoin sitä jaksoi poistua hetkeksi täältä neljän seinän sisältä muuallekkin kuin vain töihin. Kävin kiertelemässä lähikatuja koittaen bongailla kiinnostavia putiikkeja ja kuntosalia, juuri mitään kuitenkaan löytämättä. Kelikin oli kurja, mutta nytpä sitä tietää mistä kipaista hakemaan tarpeen tullen tuoreet hedelmät tai minne poiketa kaakaolle kylmällä säällä. ;) Oli meinaan hyvvää. Huomenna suunnataan ensimmäistä kertaa tsekkaamaan Toronton keskusta, joten lisää ja toivottavasti parempilaatuisia kuvia luvassa silloin, Can't wait!!

h

Ihana, kamala ensimmäinen työpäivä

Hello ja terkut täältä pakkasen keskeltä! Tosin täällä kahden peiton alla tarkenee hyvin. :-) Tänään oli se odotettu ensimmäinen työpäivä, ja sai kyllä huokaista syvään helpotuksesta. Lähdettiin aamulla liikkeelle hyvissä ajoin ja hyvä niin, koska yön aikana oli satanut about 30cm lunta ja jalkakäytävät oli auraamatta. Siinä sitä sitten tarvottiin lumihangessa kohti metroasemaa, saatiin vihdoin ostettua kuukausikortit, jotka toimii sekä metroissa että busseissa, matkattiin muutama pysäkinväli metrolla, vaihdettiin bussiin, istuskeltiin arviolta noin 15 minuutin matka bussissa ja päästiin lopulta jäämään kyydistä pois lähellä Suomi-Kotia, vieläpä 20 minuuttia ennen töiden alkamista.

Meidät vastaanottanut työntekijä esitteli talon käytäntöjä ja paikkoja, treffattiin tulevia kollegoita ja myöhemmin ehdittiin tutustua asukkaisiin. Täytyy sanoa, että aivan ihastuttavia persoonia löytyi heti! Asukkaat vaikuttivat näin lyhyen tutkiskelun jälkeen varsin tyytyväisiltä ja ihanan ystävällisiltä ja olivat kovin kiinnostuneita uusista kasvoista. Työntekijät puolestaan vaikuttivat motivoituneilta, positiivisilta ja myös tosi ystävällisiltä. Ensikosketus vanhustyöhön oli siis varsin onnistunut ja päivästä jäi positiivinen kuva. Toivottavasti tulevat päivät rullaavat yhtä mukavasti ja kivuttomasti kuin tämä. :) 

Töiden jälkeen ennen bussiin nousua poikettiin Marian kanssa Suomi-Kodin vieressä sijaitsevaan SecondCup-kahvilaan, joita on kaupungissa ilmeisesti useampia. Vaikka oltiin töissä syöty hyvin, en voinut vastustaa suklaakakkupalaksi luulemaani, joksikin suklaapatukan tapaiseksi osoittautunutta herkkua, ja kahvihammastakin kolotti...Siinä sitä sitten köyhdyttiin taas muutamalla dollarilla. :D Makeannälkä tuli tyydytettyä tältä päivältä, ja lähdettiin seuraavalla bussilla kotia kohti. 

Kotimatka ei valitettavasti sujunut ihan niinkuin toivoa sopis. Jouduttiin todistamaan hirveetä tapahtumaa, kun katua kotiin päin kävellessä kuului äkkiä pamaus ja näkökentässä vilahti auto ja ilmassa lentävä ihmishahmo. Käännyttiin Marian kanssa samantien ympäri ja seistiin hetki hiljaa kelaten mitä just tapahtu, ja päätettiin varmuuden vuoksi etsiä kiertotie kotia kohti. Kun päästiin samalle kadulle, jossa onnettomuus sattui, paikalla oli jo pysähtyneenä poliisiauto/ambulanssi/joku vastaava, ja hetken päästä alkoi kuulua ambulanssin ääni. Kurja lopetus muuten mukavalle työpäivälle. Sai kunnon herätyksen siitä, mitä vaaroja tää vilkas liikenne voikaan aiheuttaa. Tosin ei nähty, kulkiko tietä ylittävä jalankulkija päin punaisia, jarruttiko autoilija liian myöhään mäkeä alas ajellessaan vai miksi näin pääsi käymään, mutta siitä oon aika varma että jatkossa tulee itse oltua tarkempi tietä ylittäessä. Tää säikäytti tosissaan. 

No, kotiin päästyä päivä jatkui Iiron kanssa skypettäen, sen jälkeen otin itseäni niskasta kiinni ja jumppasin vähän. Onneks on tilava huone, ja isän joululahjaksi ostamat jumppakuminauhat! Muutama liike, 3-4 sarjaa kutakin, ja meikäläinen oli ihan poikki. Kuuma suihku siihen päälle, ja nyt oisin jo ihan valmis nukkumaan. Tällanen unirytmi passaa mulle, nukkumaan siinä 10 aikaan ja ylös 6-7 maissa. :D Tänä aamuna heräsin kuitenkin jo ennen viittä, kiitos jetlagin, mutta eiköhän tämä tästä pikkuhiljaa tasaannu. Nyt aattelin sulkea tietsikan, vähentää valoa a valmistautua nukkumaan, ennenkuin nukahdan tähän koneen ääreen. Kiitos ja kuulemiin! :)

Maailman toisella puolen

Ulkona pyryttää mukavasti lunta ja luulempa, että jetlag on aluillaan. Hengissä kuitenkin ollaan, ja nyt siis turvallisesti Kanadan maaperällä ensimmäistä päivää. Väsymys, ikävä ja ahdistus on piinanneet koko tähänastisen ajan, mutta Skype ja Facebook-puhelut sekä Whatsappissa viestittelyt ovat lievittäneet ahdistusta ja saaneet paremmalle mielelle. 

Ennen lähtöä itkua vuodatettiin ehkä viimeisen viikon ajan päivittäin, ja kun lähtö läheni, ahdistus kasvoi. Suomessa perhettä ja Iiroa hyvästellessä sitä oikeasti vasta tajusi, miten iso juttu tämä on. Koko ikänsä pikkukylässä asunut, viimeisen päälle äitin ja isän tyttö, sisarusten kanssa lähes päivittäin yhteyttä pitävä, vastikään elämänsä miehen kanssa seurustelemaan alkanut tyttö jätti tämän kaiken, siirtyi tuhansien kilometrien päähän rapakon toiselle puolen. Nyt entistä paremmin ymmärrän, miten rakkaita ympäröivät ihmiset tosiasiassa ovat, ja kolme kuukautta tuntuu tällä hetkellä elämän mittaiselta ajalta, vaikka tosiasiassa se on vain - no, sen 90 päivää. 

Mä tein kuitenkin päätöksen. Päätin, että nyt olisi oikea aika kokeilla miten omat siivet kantaa. Musta tuntuu, että it's meant to be. Nyt tuntuu tyhmältä ja hullulta ja sattuu ja tekisi mieli perua koko reissu, mutta todennäköisesti parin kuukauden päästä tuhahtelen tai naureskelen tälle ajatukselle. Onhan tää ainutkertainen mahdollisuus elämässä, vaikka tänään lumisateessa ja kylmässä tuulessa ja loskassa kauppaan rämpiessä ei ihan siltä tuntunut. :D Huomenna kuitenkin starttaa työharjoittelu Suomi-Kodissa, mitä jännätään jo aika lailla. Määritteleehän tuo työpaikka ja -yhteisö sen, miten hyvin tuun Toronto Cityssä viihtymään. Viikonlopun istuskelun ja lentokoneessa mässäilyn jälkeen suunnittelin aloittavani huomenna myös treenaamisen täällä liki maailman toisella puolen, ja toivon mukaan takaisin Suomeen paluun koittaessa voi huomata edistystä tapahtuneen! 

Nyt siis toivotaan vaan hieman miellyttävämpää säätilaa, tän väsymyksen kaikkoamista ja ennen kaikkea antoisaa ja mukavaa työharjoittelua. Yritän parhaani pitää oman asenteen kohdallaan, sillä on kuitenkin aika suuri merkitys asiassa kuin asiassa. Alkuväsymyksestä ja ankeasta olotilasta huolimatta tähänkin päivään mahtui ilonaiheita; luksusaamupala, ripsihuollon tuoma arjen helpotus, repeily ja hempeily rakkaan kanssa Skypessä, oman perheen kanssa rupattelu...onhan näitä! Koetetaan aloittaa huominen paremmilla fiiliksillä. Kello on nyt 22.11 paikallista aikaa, ja rättiväsynyt tytteli painuu nukkumaan. Palataan huomenissa! 

Koti seuraavan kolmen kuukauden ajan.